Venäjän Aika 1/2021

Etelä-Lapista Vienanmeren pohjoisrannikolle

Venäjän Ajan viime numerossa kerroin moottoripyörämatkastani Koillismaalta Vienan Karjalaan. Nyt ylitän valtakunnan rajan noin sata kilometriä pohjoisempana, Lapin maakunnassa olevalla Sallan raja-asemalla. Sieltä suunta on itään Murmanskin alueen eteläosassa olevaan Kantalahden kaupunkiin ja sen taakse, Turjanrannalle.

Kuusijoki eli Kuzreka lienee Turjanrannan kaunein kylä, ja siksi se on suosittu kesänviettopaikka. Useimmat asumukset ovat pieniä mökkejä, jotka ovat jääneet tyhjiksi väen muutettua kaupunkeihin.

Luoteis-Venäjällä olevaan Murmanskin hallintoalueeseen kuuluu koko Kuolan niemimaa, ja lännessä alue yltää Suomen ja Norjan itärajalle asti. Pohjoisessa alue rajoittuu Barentsinmereen, ja myös eteläreuna on suurelta osin rannikkoa, jota huuhtelee Vienanmeri.

Asukkaita hallintoalueella on noin 741 000, mikä tarkoittaa 5,1 asukasta neliökilometriä kohti. Se ei ole paljon, mutta Suomen Lapin maakunnassa asukastiheys on vielä pienempi, noin 2/km2.

Näiden kahden harvaan asutun alueen välillä on vain kaksi maantieyhteyttä. Eteläisempi niistä on Sallan pitäjässä.

Sallan raja-asemalle on matkaa lähimmästä kaupungista, Kemijärveltä, 88 kilometriä. Rajalle vievä tie 82 on hyväkuntoinen. Sellaisena se jatkuu myös Venäjän puolella, kun tien 47A-001 viimeinen soratieosuus saatiin neljä vuotta sitten asfaltoiduksi. Raja-aseman rakennukset ovat ajanmukaiset, ja matkustusasiakirjat tarkastetaan sisätiloissa.

Sallan raja-aseman kautta kulki vuonna 2019 noin 66 100 autoa. Se on vain vajaa kymmenesosa siitä, mitä liikkui Pohjois-Karjalassa Niiralan–Värtsilän raja-aseman kautta. Suomen Lapin ja Murmanskin alueen välillä on pääasiassa tavaraliikennettä, jota kulkee rajan yli melko tasaisesti vuodenajasta riippumatta. Sesongeittain vaihtelevalla turistiliikenteellä on täällä pienempi osuus kuin Vienan Karjalan korkeuksilla, Leningradin alueesta puhumattakaan.

Vienanmeren
pohjoisrannikon tie nousee Kantalahden kaupungista tunturien rinteille.

Tarkastusta ja valvontaa

Sallan Venäjän puolen raja-asema tunnetaan tarkkuudestaan. Sitä tukee myös oma kokemus: Jos tulliselvityskaavakkeesta puuttui ajoneuvon arvosta kertovan lukeman perästä euron merkki, se piti lisätä ja vahvistaa omalla nimikirjoituksella. Jos pikkuvirheitä oli useita, piti kirjoittaa kokonaan uusi selvitys. Eteläisemmillä raja-asemilla vastaavat puutteet eivät yleensä ole aiheuttaneet mitään reaktioita.

Alkuperäisen Sallan kunnasta puolet jouduttiin luovuttamaan 1940-luvun sotien jälkeen Neuvostoliitolle. Sallan vanha keskusta, Sallansuu, jäi kahdeksan kilometriä nykyisen rajan itäpuolelle.

Paikka on tiukan rajavalvonnan alueella, joten siihen ei saa pysähtyä ilman erityislupaa. Ei siellä paljon näkemistä olekaan, sillä Suomen armeija poltti rakennuksia vetäytyessään neuvostoarmeijan tieltä talvisodassa 1939, ja vetäytyvä Saksan armeija poltti loput syksyllä 1944.

Nykyisin Venäjän puolella tiukan valvonnan rajavyöhyke yltää 11 kilometriä rajalta. Sitten on edessä portti, joka aukaistaan passin vilkaisun jälkeen. Jatkossa saa ajaa vapaasti ja ajotaukojakin voi pitää.

Ainakin aiemmin rajavyöhyke jatkui tiukan valvonnan vyöhykkeen jälkeen vielä yli 40 kilometriä, mutta lievemmin valvottuna. Nykytilanteesta en löytänyt tietoa, mutta jos täällä aikoo marjastaa tai telttailla, kannattaa toiminnan luvallisuus selvittää etukäteen.

Kantalahden itäpuolen tuntureita ylittävältä tieltä aukeaa näkymiä Vienanmeren saaristoon, joka on säilytetty luonnontilassa ilman huviloita ja venesatamia.

Alakurtin asemakylä

Ensimmäinen asuttu kylä on noin 17 kilometriä rajalta itään. Siellä tie ylittää Kuolajärven salmen Kairalassa, jonne perustettiin sovhoosi maissinviljelyn tarpeisiin. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov innostui 1950-luvulla maissinviljelystä ja määräsi maissia viljeltäväksi myös täällä Luoteis-Venäjällä. Maissi ei kuitenkaan menestynyt kylmässä ilmanalassa.
Rajalta 54 kilometrin päässä, Tuntsajoen ylityksen jälkeen, tulee näkyviin viitta Alakurttiin (Алакyртти). Risteyksessä on uusi majatalo Gostinitsa Tumtsa. Kylän sisäänajotien varressa on bensiiniasema.

Suomen ajalta peräisin olevia rakennuksia ei Alakurtissa liene, sillä Saksan armeija poltti talot vetäytyessään Lapin sodan aikana. Neuvostoliiton aikana rakennettu taajama on Tuntsajoen pohjoisrannalla. Siellä on harmaiden kerrostalojen joukossa kauppoja ja rautatieasema. Henkilöliikennettä ei rautatiellä ole.

Vanhan kylän pohjoispuolelle Puolimatka Oy rakensi 1990-luvulla asuinalueen, joka näyttää yhä varsin nykyaikaiselta. Siellä on muun muassa koulu, posti ja pankki. Uuden alueen pohjoispuolella on lentokenttä ja armeijan alue.

Neuvostoaikana Alakurtti oli jopa 6 500 asukkaan sotilastukikohta. Vuonna 2009 taajama kuihtui alle 3 000 asukkaan erämaakyläksi, kun sotilaallinen toiminta lopetettiin. Vuonna 2015 tukikohdan toiminta aloitettiin uudelleen, mutta melko pienimuotoisena. Alakurtissa on nykyisin väkeä noin 3 600.

Kolvitsan kylässä ei ole pelkästään huviloita, vaan myös pysyvää asutusta. Vanha Lada ja sivuvaunullinen neuvostoajan moottoripyörä ovat syrjäseudun väen hyötyajoneuvoja.

Kuolan niemimaan tyvessä

Alakurtista itään matkustettaessa on ajettava 96 kilometriä läpi asumattomien seutujen, kunnes tullaan valtatielle E105. Sitä pitkin on enää noin 15 kilometriä Murmanskin hallintoalueen eteläisimpään kaupunkiin, Kantalahteen.

Kantalahti on sekä Vienan mereltä pitkälle luoteeseen yltävä lahti että lahden päässä oleva noin 30 400 asukkaan kaupunki (Кандалaкша, Kandalakša). Taajama on Imanterojärvestä laskevan Niva-joen suistossa, jota lähes puoli kilometriä korkeat tunturit suojaavat idän ja koillisen puolelta.

Jo yli 500 vuotta sitten tässä jokisuistossa on asunut ainakin saamelaisia ja karjalaisia. Vielä noin sata vuotta sitten myös suomalaisia asui Kuolan niemimaalla niin paljon, että heidän osuutensa alueen väestöstä oli neljännes. Nykyisin karjalaisten, saamelaisten ja suomalaisten osuus on yhteen laskettunakin alle prosentti alueen väestöstä.

Tunnetuinta suomalaisaluetta oli Barentsinmeren rannikko, mutta suomalaisia asui myös täällä Vienanmeren puolella. Heiltä on peräisin Kuolan niemimaan etelärannikon nimi Turjanranta. Merillä liikkuvat, kalastavat ja kauppaa käyvät venäläiset eli pomorit puolestaan olivat enemmistönä Kuolan niemimaan itäisillä rannikkoalueilla.

Tunturitietä kaakkoon

Kantalahden kaupungista alkaa Kuolan niemimaan eteläinen rannikkotie 47K-010. Se vie kaupungista Niva-joen yli ja nousee Volosjanaja- ja Krestovaja-tunturien välistä. Viimeksi mainitun laelle pääsee hiihtokeskus ja motelli Gora Krestovajan kautta. Huipulta on komeat näkymät länteen kaupungin suuntaan ja etelään Kantalahden saariston luonnonpuistoon.

Tunturilta tie laskeutuu alas meren rantaan, ja 15 kilometriä Kantalahdesta on ensimmäinen vanha rannikkokylä, Luvenga (Лувеньга). Se on niistä suurimpia: noin 500 asukasta, kauppa, neuvostoajan kerrostaloja. Silti se saattaa jäädä matkalaiselta huomaamatta, koska tie läpäisee kylän suoraan ja puuston reunustamana.

Sen sijaan 30 kilometrin päässä Kantalahdesta sijaitseva Kolvitsa (Кoлвица) näkyy paremmin. Kylän perustivat karjalaiset vuonna 1894 noin kuusi kilometriä pitkän, vuonomaisen lahden pohjukkaan. Hyvän paikan valitsivat, sillä tunturit suojaavat kylää sekä pohjoisen kylmältä että eteläisen meren myrskyiltä.

Kylän läpi laskevassa joessa kuohuvat vedet, jotka tulevat yhdeksän kilometrin päässä, 58 metriä korkeammalla olevasta Kolvitsajärvestä. Joessa on kuusimetrinen vesiputous noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kylän keskellä olevalta sillalta, joka uusittiin viime vuonna. Viime vuosisadan alussa kylän asukkaiden pääelinkeino oli kalastus. Tuolloin väkeä oli noin 200. Heistä 90 prosenttia oli karjalaisia, loput olivat suomalaisia ja venäläisiä. Nykyisen Kolvitsan rakennukset ovat pääosin venäläisten kesähuviloita. On siellä myös jokunen vanha, ympärivuotisesti asuttu talo.

Umpikuja Umbassa?

Kolvitsasta itään mennään jopa 20 kilometrin päässä merestä läpi asumattomien metsien. Noin 80 kilometrin ajon jälkeen saavutaan Vienanmeren pohjoisrannikon tärkeimpään keskukseen, Umbaan (Умба, karjalaisittain Umpi). Jo vuonna 1466 aikakirjoihin merkitty Umba on yksi vanhimpia asuttuja paikkoja Kuolan niemimaalla.

Muinoin täälläkin asui turjansaamelaisia ja vienankarjalaisia, mutta pääosa alkuperäisväestöstä oli pomoreja. Nykyisin Umba on noin 4 400 asukkaan kylä, joka sijaitsee kahden vuonomaisen merenlahden pohjukassa ja niiden välisellä niemellä.

Vähän ennen kylää oli ainakin viisi vuotta sitten tien varressa iso varoitustaulu sotilasalueesta. Väitetään, että salattu toiminta liittyy sukellusveneisiin. Ulkomaalaiset saavat mennä kylään vasta hankittuaan erityisluvan. Sitä on haettava Venäjän viranomaisilta viimeistään 45 vuorokautta ennen suunniteltua matkaa, mutta lupaa voi joutua odottamaan useita kuukausia.
Kaikesta huolimatta Umbassa toimii useita matkailuyrittäjiä, jotka kauppaavat palveluitaan myös ulkomaalaisille. Majoitusta on tarjolla, ja opastettuja kalastusretkiä Turjanrannan lohijoille järjestetään.

Kylän ohi saa ajaa vapaasti, ja ohiajotien varressa olevassa kahvilassa voi pysähtyä ilman erityislupaa. Samoin on mahdollista ostaa polttoainetta. Se onkin viisasta, sillä tästä itään ei Kuolan niemimaan etelärannikolla ole yhtään bensa-asemaa.

Umbassa on pieni kahvila ja kaksi bensiiniasemaa rannikkotien varressa.

Kuusijoen huvilakylä

Noin 25 kilometrin päässä Umbasta tie laskeutuu tunturien rinteiltä jälleen lähelle merta. Tästä alkaa muinaisten kuolansuomalaisten Turjanranta, venäläisittäin Terski bereg (Терский берег). Se näyttää jatkuvan loputtomiin tasaisena hietikkona ja pikkukivikkona. Paljaasta rannasta ylöspäin on mättäikkökaistale, sitten alkaa matala metsä. Maantie menee metsän sisällä välillä vain muutaman kymmenen, joskus muutaman sadan metrin päässä rantaviivasta.

Vajaa 30 kilometriä Umbasta itään sijaitsee Kuusijoki (Кузрека, Kuzreka). Kylä on suojaisan kanjonimaisessa jokisuussa, talot sijoitettuna auringonpaisteen kannalta otollisesti pääasiassa joen itärannalle ja etelän suuntaan meren rannalle.

Kuusijoki oli alkuaan, 1500-luvulla, luostarin sijaintipaikka. Luostarin liepeille kehittyi kalastajakylä, jonka kukoistuskausi oli Neuvostoliiton aikaan 1950-luvulla. Tuolloin Kuusijoella oli muun muassa kalastuskollektiivi ja olutpanimo. Joen yhdellä rannalla asuivat kalastajat perheineen, toisella rannalla oli Arkangelin alueelta tulleiden metsätyöläisten tukikohta. Asukkaita oli yli 300.

Kolhoosi lakkautettiin 1960-luvulla, ja kylä vajosi ”perspektiivittömäksi” ja tyhjeni asukkaista. Nykyisin kylässä on pääasiassa huviloita. Useimmat niistä ovat pieniä puurakennuksia, jotka tyyliltään sopivat kylän perinteiseen yleisilmeeseen. Näin lienee siksi, että huviloiden omistajat ovat Kuusijoen entisiä asukkaita ja heidän lapsiaan.

Petrajoen kautta Kaskirantaan

Noin 30 kilometriä Kuusijoelta itään on Petrajoen kylä (Оленица, Olenitsa). Se on jo vuodelta 1563 olevissa asiakirjoissa mainittu lohenkalastajien kesäpaikka. Sata vuotta sitten myös Petrajoella oli lähes 300 asukasta, mutta nykyisin asukkaita on vain pari kymmentä. Kesäasukkaiden määrä on moninkertainen, sillä täälläkin on joen molemmin puolin huviloita.
Tien kestopäällyste päättyi viisi vuotta sitten Petrajoelle, ja satelliittikuvista päätellen tilanne on ennallaan. Jatko oli tavattoman kuoppaista soratietä, jolla jo 50 km/t tuntui melkein kuin motocrossia olisi ajanut.

Viime vuosina sorateitä on kunnostettu, joten ehkä nykyisin myös Turjanrannan soratieosuus on helpommin ajettava. Joka tapauksessa jälleen on noin 30 kilometriä matkaa seuraavaan kylään, Kaskirantaan (Кашкаранцы, Kaškarantsi).

Kylän talot on rakennettu matalalle niemelle, joka työntyy suorasta rantalinjasta puolen kilometrin verran merelle. Niemellä on muun muassa majakka, koulu ja kirkko.

Nykyisin Kaskirannassa on ehkä 50 asukasta. Enimmillään heitä oli 370, joten moni talo on jäänyt tyhjäksi. Kylän yleisilme on yhä aito, sillä näin kauas ovat kaupunkilaiset tehneet vasta muutamia huviloita, ja nekin ovat tyyliin sopivia pieniä hirsimökkejä.

Tervetuloa Kaskirantaan! Kaskiranta eli Kaškarantsi on kirkkoineen, kouluineen ja majakoineen laakealla niemellä.

Tie päättyy Varzuga-jokeen

Turjanrannan tietä jatkuu Kaskirannasta itään vielä noin 50 kilometriä. Kaskirannasta kahdeksan kilometrin päässä on vuonna 2003 pystytetty pieni kappeli, joka on omistettu nimettömälle  Turjan munkille. Kerrotaan, että rannalle oli ajautunut munkin ruumis. Paikalliset hautasivat ruumiin ja rakensivat hautapaikalle tsasounan. Tarinan mukaan rakennuksen valmistuttua sen lähelle avautui parantavaa vettä tuottava lähde.

Edelleen kahdeksan kilometriä itään on Laivaniemi (Мыс Корабль, Mys Korabl). Se on meren rannalla oleva ametistikallio, jonka ympäristöstä voi löytää itselleen matkamuistoksi värikkään kvartsinpalasen.

Tien loppu tulee Kuusiniemen (Kuzomen, Кузомень) kylässä Varzuga-joen suistossa, muutaman sadan metrin päässä meren rannasta. Kylä on noin kymmenen kilometriä pitkällä, upottavalla hiekkasärkällä. Sen alueelle on turistin viisainta olla menemättä omalla ajoneuvollaan. Turvallisempaa on ajaa vähän ylempänä joen varressa, 30 kilometrin päässä merestä olevaan Varzugan (Варзуга) kylään.

Noin 350 asukkaan Varzuga on kauppoineen, kouluineen ja majataloineen alueensa tärkein keskus. Sieltä saa matkailupalveluja ja halutessaan myös kyydin nelivetoisella maastoautolla tai mönkijällä Kuusiniemeen.

Asiakirjojen mukaan Varzuga oli jo vuonna 1419 karjalainen pogosta. Varzugassa on neljä kirkkoa, joista vanhin on vuodelta 1674. Vaikuttava näky on myös Varzuga-joki, jolla on pituutta 254 kilometriä ja joka on erinomainen lohijoki.

Myös Kuusijoen pienestä kylästä oli miesten lähdettävä 1940-luvulla puolustamaan maataan, eivätkä kaikki palanneet elävinä takaisin.

Kantalahdesta sisämaahan

Turjanrannalla on vain tyhjenneitä tai kuihtuvia kyliä, joissa voi käydä päiväretkellä Kantalahdesta ihmettelemässä menneen maailman näkymiä, jotka kertovat Kuolan niemimaan monikulttuurisesta historiasta. Myös urheilukalastajalle niemimaan etelärannikko jokineen on antoisa alue.

Sen sijaan Kuolan niemimaan sisäosista löytyy modernimpi maailma kaivoskaupunkeineen, ydinvoimaloineen ja laskettelukeskuksineen. Niitä katsellaan Venäjän Ajan seuraavassa numerossa.

Teksti ja kuvat Veijo saano

Jaa artikkeli