Tämän perheen tarina kertoo siitä, että maahanmuutto ei aina ole marssimista epäonnistumisista kohti koti-ikävää. Nämä maahanmuuttajat ovat löytäneet sijansa suomalaisesta yhteiskunnasta upeasti.
Dimitri ja Tanja eivät iltaisin itke keittiön pöydän ääressä sitä, miksi tulikin lähdettyä pois kotimaasta. He eivät ole kärsineet ryssittelystä, eivätkä he itse moiti joka välissä suomalaisia tai suomalaista yhteiskuntaa.
– Me olemme tehneet ratkaisumme ja onnistuneet. Voi sanoa, että olemme suomalaistuneet. Vietämme täysin suomalaista elämää, Dimitri ja Tanja lausuvat yhdestä suusta.
Venäläinen ja inkeriläinen
Jos aivan tarkkoja ollaan, Tanja Hannolainen on inkerinsuomalainen. Hän ei kuitenkaan ole paluumuuttaja kuten niin moni Suomessa asuva inkeriläinen. Hän
on tullut Suomeen työn perässä. Dimitri Pogodin-Hannolaisen isä on karjalainen, äiti venäläinen. Hän tuli Suomeen lääkärin töihin.
Dimitri ja Tanja tapasivat toisensa opiskelijoina Petroskoissa. Dimitri opiskeli lääketiedettä ja Tanja suomen kieltä ja kirjallisuutta. Molempien opinahjo oli Petroskoin valtiollinen yliopisto. Elettiin 1990-luvun alkua. Venäjä oli vielä Neuvostoliiton ja sosialismin romahduksen jälkeisessä kaaoksessa, eläminen oli niukkaa ja tulevaisuus epävarmaa.
– Mutta me olimme nuoria ja meillä oli toisemme. Minä muistelen sitä hienona aikana, Dimitri hymyilee.
– Elimme niukasti, mutta meillä oli hauskaa, Tanja täydentää. Pariskunta ei lähtenyt millään muotoa ”pakoon” Venäjältä. Nuorella parilla oli rinnassaan annos seikkailumieltä, kun he vuonna 2003 ottivat ratkaisevan askeleen ja muuttivat Suomeen.
Päätöstä ei ole tarvinnut katua. Muuttohetkellä heidän Leo-poikansa oli 4-vuotias. Nyt Leo opiskelee Turun yliopistossa biokemiaa. Luca, 10, ja Lenni, 8, syntyivät Suomessa ja käyvät koulua. Kaikki puhuvat hyvää suomea, mutta kotikielenä on säilynyt venäjä.
Lääkäriksi Suomeen
Dimitri Pogodin-Hannolainen on syntynyt Sortavalassa. Hän valmistui Petroskoissa lääkäriksi vuonna 1999 ja erikoistui korva-, nenä- ja kurkkutauteihin. Kun perheeseen oli syntynyt lapsi, piti tietysti ajatella tulevaisuutta. Dimitrin korviin kantautui tieto, että Suomessa on kova pula lääkäreistä. Varkauden sairaalassa oli töitä, ja niinpä Dimitri ennakkoluulottomasti matkusti haastatteluun.
– Silloin osasin vielä huonosti suomea.
Englanniksi kyllä pärjäsin, mutta ymmärsin heti, että Suomessa pitää osata suomea, jos täällä aikoo työskennellä.
– Niinpä rupesin tavaamaan Lääkärin käsikirjaa sanakirjan kanssa. Merkitsin suomalaisten sanojen yläpuolelle vastaavan venäjänkielisen sanan. Kun olin tätä aikani tehnyt, huomasin, että merkinnät vähenivät. Pian ne loppuivat kokonaan ja osasin lukea suomenkielistä lääketieteellistä tekstiä ilman isompia ongelmia.
Dimitri suoritti nopeaan tahtiin kaikki ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen muuttavilta lääkäreiltä vaadittavat tentit. Samaan aikaan hän työskenteli sen ohessa amanuenssina ja ensimmäisen hyväksytyn tentin jälkeen jo lääkärinä. Eipä aikaakaan, kun Dimitrin työpaikka vaihtui Hämeenlinnan sairaalaan. Siellä hän pääsi erikoistumaan urologiaan, joka oli aina häntä kiinnostanut.
Nykyään Dimitri työskentelee sairaalassa urologian ylilääkärinä.
– Viikkoni ovat melko kiireisiä. On ylilääkärin viran hoito, on päivystyksiä ja vielä yksityisvastaanottokin.
”Perheellisen on pakko yrittää”, sanotaan Suomessa. Ehkä tämä lentävä lause sopisi tähänkin paikkaan
Suomea maahanmuuttajille
Tanja Hannolainen puhui jo Venäjällä sukulaistensa kanssa suomea.
– Sellaista inkerinsuomea, hän kiirehtii täsmentämään.
Petroskoin yliopistossa suoritettu suomen kielen tutkinto avasi Tanjalle jo ennen Suomeen muuttoa mielenkiintoisia työmahdollisuuksia. Suomi antoi hänelle töitä, kun Suomeen muuttamista suunnitteleville paluumuuttajille piti opettaa suomea Petroskoissa.
– Tein tulkkauksia myös Petroskoin kaupungille ja silloin tutustuin ystävyyskaupunkimme Varkauden edustajiin.
Niinpä Varkaus ei ollut meille aivan tuntematon, kun muutimme sinne.
Vuonna 1996 Tanja oli kohentanut kielitaitoaan vaihto-opiskelijana Joensuussa.
Dimitri vieraili siellä, ja molemmat ihastuivat kaupunkiin ja Suomeen muutenkin.
Kun mielessä alkoi itää ajatus Suomeen muuttamisesta, ratkaisu oli silti kaikkea muuta kuin helppo.
– Meillä meni ihan mukavasti Petroskoissa. Ei meillä mitään omaisuutta ollut, ja tulotkin olivat pienet. Mutta silloin olimme kovin nuoria, elämä oli värikästä ja tulevaisuudenusko vahvaa. Yhteis-
kuntaa ravistelivat muutoksen tuulet ja neuvostojärjestelmästä pyristeltiin eroon, Tanja muistelee.
Venäjällä inflaatio laukkasi ja talouskriisi puski päälle juuri vuonna 1998, kun Dimitrin ja Tanjan esikoinen syntyi. Nuori perhe ryhtyi tosissaan miettimään muut-
toa Suomeen.
– Selasimme netistä Suomen vapaita lääkärinvirkoja, ja se johti Dimitrin työhaastatteluun – ja työpaikkaan.
Loppu on historiaa, kuten tavataan sanoa.
Suomenvenäläisiä
Dimitri ja Tanja asuvat Hämeenlinnan keskustan ulkopuolella tyylikkäässä, kymmenisen vuotta sitten rakennetussa omakotitalossa. Samalla alueella on kymmeniä vastaa-
via omakotitaloja. Pihat ovat siistejä, ja monen talon autotallissa näyttäisi olevan kaksi menopeliä.
– Pankinhan nämä ovat, Dimitri vähättelee. – Lainan maksamista riittää…
Kun puhe kääntyy Petroskoihin jääneisiin kurssikavereihin, Dimitri muistuttaa, että heilläkin menee taloudellisesti nykyään mukavasti.
– Eivät siellä lääkärien palkat Suomen tasoa ole, mutta eivätpä ole elinkustannuksetkaan. Heillä on kunnolliset asunnot ja ulkomaille tehdään lomamatka vähintään kerran vuodessa – siis tehtiin ennen koronapandemiaa.
Kun Dimitri oli saanut lääkärin töitä Varkaudesta, saapui Tanja hänen luokseen ilman töitä. Pikku hiljaa tulkkausta ja opetustöitä alkoi järjestyä. Mutta ennen kuin lupa-asiat olivat kunnossa, hänellä ei ollut suomalaista sairausvakuutusta eikä muitakaan Suomen sosiaalietuuksia.
– Onneksi emme silloin sairastuneet…
Myöhemmin lupa-asiat ja sosiaalietuudet järjestyivät, kun Tanja sai töitä Varkaudesta venäjän kielen opettajana. Leo-poikakin pääsi päiväkotiin, ja suomalainen elämä alkoi sujua.
Sekä Dimitri että Tanja sanovat suomalaistuneensa täysin 19 vuoden aikana.
Molempien suomen kieli soljuu sujuvasti eikä ole kirjoista opitun makuista vaan elävää puhetta. Lyhyen kuuntelun perusteella ei edes arvaisi, että kyse on Venäjältä tulleista maahanmuuttajista.
– Me emme ole kertaakaan joutuneet kuulemaan r-sanaa. Eivät myöskään lapset. Meitä ei ole käsketty painumaan sinne mistä tulimmekin. Suomalaiset ovat suhtautuneet meihin erittäin hyvin, Tanja avautuu.
Tanja on oikeastaan maahanmuuttajien kotouttamisen ammattilainen: hän opettaa Vanajaveden opiston kotoutumiskeskuksessa maahanmuuttajille suomea.
– Toisilla on parempi, toisilla huonompi, Tanja vastaa, kun häneltä kysyy, millainen motivaatio maahanmuuttajilla on opiskella suomea.
Tuttavat venäläisiä ja suomalaisia
Dimitrin ja Tanjan asunto ei vaikuta kovin venäläiseltä. Nurkassa ei ole ikonia, ja interiööri on suomalaiseen tapaan niukka kaikesta koristeellisuudesta. Valkoisia pintoja ja yksinkertaisuutta.
– Katsomme oikeastaan vain suomalaisia kanavia televisiosta. Seuraamme suomalaista mediaa. Ja keskustelemmekin pääasiassa suomalaisista aiheista, Tanja summaa perheen arkea.
– Kerran vuodessa on käyty Petroskoissa sukulaisia ja tuttavia tervehtimässä ja he ovat kyläilleet meillä.
Kun perhe järjestää juhlia, kutsutaan niihin sekä venäläisiä että suomalaisia vieraita.
– Olisi hienoa, että eri kulttuureista tulevat tutustuisivat toisiinsa ja pystyisivät vaihtamaan kokemuksia. Ettei jäädä vain oman kulttuurin kuplaan, Tanja perustelee.
Dimitri on harrastanut koko ikänsä uintia ja käynyt kilpailuissakin. Toinen hänen harrastuksensa on musiikki.
– Kitara ja rummut, Dimitri kertoo instrumenteistaan.
Kaikki perheen kolme poikaa ovat perineet musikaalisuuden ja käyvät piano- ja kitaratunneilla.
Vaikea paikka Dimitrille tulee, kun Suomi ja Venäjä ottavat urheilussa mittaa toisistaan. Silloin hänessä taistelee kaksi voimaa – suomalainen ja venäläinen.
– Olen ratkaissut sen niin, että kannatan sitä, kumpi johtaa peliä, Dimitri hymyilee diplomaattisesti.
Tanjan vinkit maahanmuuttajalle
Maahanmuuttajien kotouttamisessa työskentelevä Tanja Hannolainen antaa muutamia ohjeita, joita noudattamalla Suomeen muuttanut löytää paremmin paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa:
– Opettele kieltä ja tutustu suomalaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Tutustu koko ajan uuteen kotimaahasi ja uusiin ihmisiin ja puhu heidän kanssaan ”heidän kielellään”.
– Älä jää kotiin istumaan, hae opiskelemaan, etsi työtä tai aloita uusi sosiaalinen harrastus.
– Aseta itsellesi realistiset tavoitteet.
– Elä maassa maan tavalla ja yritä kotiutua Suomeen. Yritä ja osaa tarvittaessa olla nöyrä.
– Oma kulttuuri-identiteetti, omat tiedot, kokemukset ja oma elämänhistoria eivät katoa mihinkään, kannattaa siis yhdistää molempien kulttuurien parhaat puolet.
Leon kaverit ovat suomalaisia
Yksi Pogodin-Hannolaisen perheen lapsista on jo lennähtänyt pois pesästään: Leo, 22, opiskelee Turun yliopistossa biokemiaa. Hän sanoo tähtäävänsä tutkimus- ja opetustehtäviin. Tulevaisuutensa hän näkee yliopistomaailmassa.
– Olin 4-vuotias, kun muutimme Suomeen. Muistan hämärästi, kun perheemme eli vielä Venäjällä. Siitä ajasta minulla on ihan kivoja muistoja.
Suomessa Leo oppi nopeasti suomen kielen, koska päiväkoti tarjosi oivan kielikylvyn. Nykyään hän puhuu parempaa suomea kuin venäjää.
– Minulla ei oikeastaan ole venäjänkielisiä kavereita. Puhun venäjää vain vanhempieni kanssa. Kun käyn kotona, alussa täytyy kielitaitoani vähän lämmitellä, mutta kyllä se sitten lähtee sujumaan.
Joitakin eroja venäläisen ja suomalaisen kotikasvatuksen välillä Leo näkee:
– Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan venäläisessä kulttuurissa enemmän kuin suomalaisessa.
Uusille tuttavuuksilleen Leo ei välttämättä heti kerro olevansa ”venäläistaustainen”. Hän kertoo mieluummin olevansa kotoisin Hämeenlinnasta, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa.
– Jos sitten puhe siirtyy konkreettisemmin syntymäpaikkaan, kerron kyllä syntyneeni Petroskoin sairaalassa. Tämä saa hiukan leukoja loksahtelemaan joskus…
Mitään haittaa venäläistaustaisuudestaan Leo ei ole kokenut sen enempää koulussa kuin opiskelijaelämässäkään.
Armeijassa kaverit vitsailivat, mutta eivät sentään pahantahtoisesti. Ja sitten se tuttu kysymys: jos Suomi ja Venäjä pelaavat jääkiekkoa, kumpaa kannustat?
– En seuraa jääkiekkoa, nuori mies selviytyy kysymyksestä.
TEKSTI ESA TUOMINEN
KUVAT TEEMU HEIKKILÄ
JA PERHEEN KUVA-ARKISTO