Asuin Venäjällä, ystävystyin ihmisiin ja opin kielen. Korona ajoi minut takaisin Suomeen. Tilanne Ukrainan rajalla kiristyi. En uskonut, että sota alkaisi. Sota alkoi 22. helmikuuta 2022. Järjestin Suomessa mielenosoituksia Ukrainan puolesta. Pidin yhteyttä Venäjällä asuviin ystäviin. Moni heistä pakeni maasta. Sota jatkuu ja Kremlin hirmuteot. Nyt on erilaista ylittää raja, mutta ystäväni eivät ole muuttuneet.
Pidän heihin yhteyttä, suremme heidän kanssaan ja teemme kaiken voitavamme. Välillä teemme enemmän kuin jaksamme, koska luulen, että tunnemme epäonnistuneemme jossain. Matkalla Helsingistä Pietariin kohtaan ensimmäisen muistutuksen siitä, miten ajat ovat muuttuneet, kun Suomen raja-asemalla nuori venäläinen nainen pyytää päästä bussimme. Hän tarvitsee kyydin takaisin Venäjälle, koska ei päässyt Suomen rajan yli.
Hän oli matkalla poikaystävänsä luo, kuten monesti aiemminkin, mutta nyt se ei enää riittänyt syyksi turistiviisumilla matkustamiseen.
Otamme naisen kyytiin ja bussi suuntaa raja-asemien välillä kohti Venäjää. Pian selviää, että käännytyksen lisäksi Suomen rajaviranomaiset olivat mitätöineet naisen Schengen-viisumin.
Mahtoivatko he arvata, että tuon leiman takia tytöstä kiinnostuu myös täkäläinen turvallisuuspoliisi? Passien tarkastus Venäjän rajalla keskeytyy, kun nahkatakkinen FSB:n työntekijä työntää portin auki tyylikkäästi, kuin lännenelokuvan sankari saluunan oven.
Häntä kiinnostaa, mikseivät Suomen viranomaiset olleet päästäneet naista maahan. Tyttö vinkataan takahuoneeseen ja me jäämme odottamaan.
Muut matkustajat eivät vaikuta yllättyneiltä. Nainen on itsekin myöhemmin jo touhua täynnä:
– No, tämä tarkoittaa sitä, että meidän on mentävä poikaystäväni kanssa naimisiin, jotta pääsen häntä tapaamaan!
Mietin, että taidan olla etuoikeutettu, kun pääsen rajan yli vaikkei minulla ole toisella puolen edes poikaystävää.
Pietarilaisen kirjakaupan ikkunassa lukee isoin kirjaimin teksti “Миру Мир” (suom. rauha maailmaan). Se on näinä aikoina selvästi sodanvastainen kannanotto. Selailen kirjoja kun sisään astuu mies:
– Voiko tuohon näyteikkunan tekstiin luottaa? Onko täällä hyviä ihmisiä?
– Mihin sitten enää uskoa, jos ei näyteikkunan tekstiin! Vastaa myyjä tiskin takaa.
Istumme vanhassa baarissa. Seurueessani puhumme suomea ja venäjää, kerron ystäville matkan aikana kohtaamistani ihmisistä. Kapakan keittäjä tulee kehumaan uunituoreita hatsapureja ja saa meillekin myytyä yhden. Syömme ja juomme päälle teetä ja konjakkia.
Keittäjä kertoo, että baari on perustettu vuonna 1993, eli vuosi sen jälkeen kun olen itse syntynyt.
– Anteeksi? Joku huikkaa takanamme venäjäksi ja käännyn ääntä kohti. Viereisessä pöydässä istuu keski-ikäinen pariskunta.
– Niin?
– Pakko kysyä, että puhutteko te suomea?
– Joo…
Kerkeän jo säikähtää. Paikka on aika rähjäinen ja houkuttelee erilaisia ihmisiä kirkkaiden juomien ääreen.
Eikä täällä pahemmin liiku ulkomaalaisia, varsinkaan näinä aikoina.
– Tunnistettiin kieli kun ollaan käyty paljon Suomessa. Haluttiin vaan sanoa että onpa ihana kuulla sitä, se on musiikkia korville! Se tuntuu erityiseltä varsinkin nyt, kun ei olla pitkään aikaan aikaan sitä kuultu. Ajat on, no… rajan yli ei nyt pääse. Uskokaa tai älkää, mutta tämä on meistäkin ihan hirveetä. Me ei olla äänestetty tota.
Tässä kohtaa mies heilauttaa päätään baarin ylänurkan suuntaan, jossa roikkuu kehystetty, haalistunut nuoren Putinin kuva. Se kuva on ollut tässä erikoisessa baarissa aina, Dzeržinskin kuvan vieressä.
– Me ei kannateta sitä mitä nyt tapahtuu. Mutta mitä me voidaan tehdä?
Junassa haen vaunuvahdilta lasin ja kuumaa vettä.
Minulla on omaa pikakahvia mukana, menettäisinhän täysin uskottavuuden, jos ostaisin sitä junasta. Kaikki tietää, että se on täällä monta kertaa kalliimpaa. Vastapäätä istuu sänkitukkainen nuori mies. Hän vilkaisee kun sekoitan kahvimuruja kuumaan veteen.
– Ota sokeria kahvin kanssa, jos haluat, sänkitukkainen sanoo ja työntää pöytää pitkin muovirasian, jossa on sokeria.
Miehellä on pitkät kauniit ripset, tuima ja surumielinen katse. En ikinä juo kahvia sokerilla, mutta olen niin otettu hänen vakavan ulkomuotonsa ystävällisestä eleestä että otan tietysti. Sitten juon pahaa kahvia ja olen iloinen. Emme puhu muuta. Ulkona nuorissa koivuissa on kaunis kuura ja viereisellä alapedillä kaksi mummoa tekee yhdessä sanaristikkoa.
Vähän niinkun minä ja pikkusiskoni! Yläpediltä kuuluu kuorsaus, kello on kolme iltapäivällä. Itsekin varmaan nukkuisin jos olisin raaskinut ostaa vaunuvahdilta lakanat, mutta säästin yli sata ruplaa kun en ostanut.
Olen huomannut, että ystävät ja tutut ovat hämmentävän iloisia vierailustani.
Niin yliampuvan iloisia, että tuosta ilosta heijastuu heidän uusi karu todellisuus. Moni heistä on aikaisemmin tehnyt paljon yhteistyötä yli rajojen, mutta näinä aikoina vieras rajan takaa on suoras-
taan harvinaisuus.
“Kerttu, jos totta puhutaan niin mulla on sellainen olo, että mut on mitätöity kahteen kertaan. Ensin täällä Venäjällä, koska en kannata sotaa ja olen siis maanpetturi. Ja toisen kerran Euroopasta käsin. Vaikka olen pitkään tehnyt rajat ylittävää yhteistyötä, yhtäkkiä en ole heidän silmissä enää minkään arvoinen. Ja äitini pelkää puolestani. Olen ainoa lapsi ja luvannut hänelle, etten osalistu enää mielenosoituksiin.”
“Kollektiivinen syyllisyys… Ehkä se on osin tottakin. Eräs henkilö tiivisti asian mielestäni hyvin. Hän kiisti ajatuksen kollektiivisesta syyllisyydestä, mutta myönsi, että yhdessä asiassa me kaikki
olemme tehneet virheen: 90- ja 2000-luvuilla, kun olimme niin innoissamme vapaudesta, matkustamisesta ja kaikesta uudesta, emme kiinnittäneet tarpeeksi huomiota siihen, mitä jalkojemme alla tapahtuu.”
Istun taksin kyydissä. Kuski on ensimmäinen, joka tähän asti tapaamistani kannattaa sotaa. Hän vauhkoaa “natseista”. Auton ikkunassa roikkuu nationalistinen oranssi-punainen nauha. Viha paistaa hänen puheestaan läpi myös silloin, kun hän kertoo, kuinka paras ystävänsä kaatui muutama kuukausi sitten sodassa Venäjän puolella.
Ystävältä jäi kaksi alaikäistä lasta isättömäksi. Hän vannoo kostoa. Onneksi matka ei ole pitkä.
Eräällä pienellä paikkakunnalla juomme teetä ja syömme taivaallista rahkapiirakkaa. Koitan jälkeenpäin muistaa pätkiä keskustelustamme ja kirjoittaa ylös:
“Kun tämä kaikki alkoi, yllätyin kuinka moni alkoi sitä kannattaa. Tiesin kyllä, että heitä olisi paljon, mutta että niin paljon. Kylällä suurin osa kannattaa sotaa. Tai ainakaan ei julkisesti vastusta. Minä julkaisin avoimesti sotaa vastustavia tekstejä vielä ennen liikekannallepanoa, mutta sen jälkeen en enää ole voinut. Minut tuomitaan, koska kylällä on ihmisiä, joiden lapset ovat lähteneet sotaan. Jos kyseenalaistan sodan, samalla mitätöin heidän uhrauksensa. Se suututtaa äitejä, joiden pojat ovat siellä. He yrittävät tukahduttaa huolta olemalla pojistaan loputtoman ylpeitä.”
Moskovan keskustassa liikennevaloissa näen mummon, jolla on upea hohtavankeltainen karvalakki ja turkis. Hän näyttää todella porvarilliselta, mutta en voi olla pysäyttämättä häntä silti:
– Kuinka kaunis hattu teillä onkaan!
– Tyttö, nauratteko te minulle?
– En suinkaan! Hattu on todella kaunis, se sopii teille hyvin.
– Voi, suuri kiitos.
Kävelemme samaan suuntaan ja mummo kertoo kuinka oli ostanut hatun neuvostoaikaan. Kun hänelle selviää (aksentistani varmaan), etten ole venäläinen ja kerron olevani Suomesta, hän pysähtyy:
– Te olette siis suomalainen. Suomi on nyt Venäjää vastaan, mutta olen Suomen kanssa ihan samaa mieltä. Minäkään en yhtään tykkää tästä sodasta. Miksi se piti mennä aloittamaan? Miksei vaan voida asua rauhassa vierekkäin?
Tulee kiire tapaamiseen ja otan taas taksin, joka oli tietysti ajan kannalta virhe.
Unohdin, että Moskovassa kannattaa aina mennä metrolla, jos haluaa olla ajoissa. Taksikuski on armenialainen ja keskustelumme lipuu jostain syystä heti sotaan ja rauhaan. Hän tuomitsee Ukrainan sodan ja kertoo, että perheensä on paraikaa piiritetyssä Vuoristo-Karabahissa, jossa vedestä ja ruuasta on pulaa jo useita kuukausia. Keskustelussa käy ilmi, että hän on ollut itsekin aikoinaan sotilaana tuolla alueella.
– Minä sanon, että tehkää kaikkenne, ettette joudu sotaan! On parempi karata tai piiloutua, jos se sen vaatii. Kun kerran joudut sinne, et voi enää toimia oikein. Sinun on pakko tappaa. Ja kun tapat, menetät ihmisyytesi loppuelämäksi.
Jossain Leninin prospektin tuntumassa ylistämme yhteen ääneen rauhaa ja tasa-arvoa.
Olemme metrossa ruskealla linjalla, jonka vaunu on suhteellisen uusi ja hiljaisempi, kuin vanhat koväänisesti kolisevat metrot.
Täällä on jopa latauspiste usb-johdolle. Istumapaikat ovat varattuja ja seisomme ovien läheisyydessä ystäväni kanssa ja juttelemme toisillemme suomeksi jostain. Viistosti meihin istuu nainen, joka katselee meihin päin ja alkaa hymyillä onnellista hymyä. Vähän ennen pysäkkiä nainen nousee ja tulee luokse. Hän on silminnähden iloinen. Hän kysyy venäjäksi:
– Tytöt, mitä kieltä te puhutte?
– Suomea, vastaan.
– Asutteko täällä? Vai oletteko Suomesta?
– Olemme Suomesta, tulimme vaan käymään ystävien luona.
– Ahaa. Minä olen Ukrainasta.
Hän ei sano muuta. Katsoo vaan ja hymyilee erityisen iloista ja helpottunutta hymyä ja jää sitten metrosta pois.
Kun tulee aika lähteä Moskovasta, iskee haikeus. Metrossa matkalla rautatieasemalle katselen ihmisiä ja hetkellisesti ajattelen (vaikkei tätä varmaan kannattaisi kirjoittaa) että olen kateellinen noille jotka on matkalla johonkin päin tätä kaupunkia eikä pois täältä. Palaan takaisin Suomeen. Ajan suoraan Ukrainan sodan vastaisen mielenosoituksen suunnittelupalaveriin. Miten pientä kaikki.