Suomi-Venäjä seuran historia voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan.
Vuosina 1944–1991 Suomi-Neuvostoliitto-seurana tunnettu järjestö oli keskeinen kulttuuri-poliittinen toimija YYA-Suomessa.
Neuvostoliiton romahdettua seuran nimi ja perimmäinen tarkoitus muut- tuivat. Suomi-Venäjä-seuran poliittinen painoarvo oli edeltäjäänsä pienempi, mutta kulttuurivaihdon osalta sen keskeinen rooli säilyi. Vuoden 2022 helmikuussa alkaneen Venäjän hyökkäyssodan voidaan katsoa aloittaneen seuran historian kolmannen vaiheen: uusi murrosvaihe on käynnissä, mutta sen lopullista luonnetta on vielä mahdotonta arvioida.
Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyysseuraksi luonnehdittu järjestö perustettiin pian jatkosodan päättymisen jälkeen lokakuussa 1944. SNS:stä tuli nopeasti suurin suomalainen järjestö, jolla oli paikallisosastoja kaikkialla Suomessa. Seuran perustivat kommunistit, mutta alkuvaiheessa SNS:ään liittyi paljon väkeä myös vasemmiston ulkopuolelta. Monelle liittyminen oli ikään kuin varotoimenpide.
Neuvostomiehityksen uhka leijui ilmassa, eikä ollut vielä varmaa, millaiseksi poliittinen todellisuus Suomessa muodostuisi. SNS painotti keskittyvänsä kulttuurivaihtoon, mikä koettiin vähemmän poliittisena kuin varsinaisten puolueiden toimintakenttä.
Neuvostoliiton näkökulmasta SNS:llä oli kuitenkin selvä poliittinen funktio, jonka työjuhdaksi kulttuuri valjastettiin: sen pyrkimyksenä oli sodan jälkeen juuria suomalaisten Saksaa ja saksalaista kulttuuria kohtaan tuntemaa ihailua.
Samalla suomalaisten neuvostovastaisuutta pyrittiin heikentämään ja saamaan myötämielisemmäksi itänaapuria ja sen kulttuuria kohtaan. Myös monet suomalaiset katsoivat tämän välttämättömäksi sodan jälkeisessä tilanteessa. Kulttuurivaihto käynnistyikin välittömästi sodan jälkeen, kuukausia ennen Saksan antautumista.
Vaalivaikuttaminen
Ensimmäisenä Suomeen saapui esiintymään punaarmeijan kuoro tammikuussa 1945. Kiertue oli valtava menestys: esiintymiset olivat loppuunmyytyjä ja ne saivat paljon julkisuutta.
Maaliskuuhun mennessä Suomeen oli saapunut useita merkittäviä neuvostoliittolaisia taiteilijoita ja esiintyjäryhmiä. SNS toimi kaikkien näiden kiertueiden järjestäjänä ja sen myötä seura sai paljon myönteistä näkyvyyttä.
Maaliskuussa järjestettyjen eduskuntavaalien jälkeen taiteilijoiden virta kuitenkin tyrehtyi kokonaan. Syytä ei kerrottu edes SNS:lle. On kuitenkin ilmeistä, että ensimmäiset Neuvostoliiton kulttuurikiertueet olivat epäsuoraa tukea kansandemokraateille, eli SKDL:lle – johon myös kommunistit kuuluivat.
SNS:n toiminnan keskeinen ongelma sodan jälkeisistä vuosista Stalinin kuolemaan 1953 oli se, että kulttuurivaihdon sijaan toiminta oli käytännössä yksisuuntaista ja valta kulttuuritoiminnan volyymista, painotuksista ja sisällöistä oli Neuvostoliitolla.
”Kulttuurivaihto käynnistyikin välittömästi sodan jälkeen.”
SNS pystyi vaikuttamaan siihen, ketä Neuvostoliitto lähetti Suomeen vasta Stalinin kuoleman jälkeen. Suomesta oli käytännössä erittäin vaikea päästä Neuvostoliittoon ennen 1950-luvun puoliväliä: vierailemaan pääsi lähinnä yksittäisiä kulttuuridelegaatioita.
Vaikka kulttuurin piti olla SNS:n toimien keskiössä, sen toiminta ensimmäisen vuosikymmenen aikana oli pitkälti poliittisesti värittynyttä. Erityisesti SNS tuki SKDL:n toimia ja politiikkaa. Monet SNS:n varhaisista aktiiveista olivatkin Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuvia kansandemokraatteja.
Alusta lähtien mukana oli myös merkittäviä poliitikkoja muista puolueista. Erityisesti presidentti J. K. Paasikivi ja myöhemmin Urho Kekkonen halusivat pitää huolen siitä, että heillä oli vaikutuskanavia SNS:n sisällä. Tämä jännite politiikan ja kulttuurin välillä säilyi SNS:n toiminnassa koko sen olemassaolon ajan.
Toisaalta SNS pyrki olemaan kulttuurijärjestö, joka keskittyi paitsi tuomaan taiteilijoita Neuvostoliitosta Suomeen myös tuottamaan tietoa itänaapurista suomalaisille (usein varsin kritiikittömästi). Samalla se ei kuitenkaan päässyt – eikä ehkä edes halunnut päästää – irti politiikasta.
SNS:stä kehittyikin varsin merkittävä kulttuuris poliittinen työkalu maiden välisten kulttuurisuhteiden hoidossa.
Erityisesti Neuvostoliitto pyrki käyttämään SNS:ää hyväkseen suomalaisten mielipiteisiin vaikuttamisessa ja neuvostomyönteisyyden lisäämisessä. SNS oli kuitenkin suomalaisten toimijoiden käsissä.
Vaikka kommunistit käyttivät merkittävää valtaa SNS:ssä, se oli itsenäinen toimija, joka pystyi määrittämään omaa toimintakenttäänsä melko vapaasti. Neuvostoliittoa ei myötäilty aina ja aivan kaikessa.
Kulttuurin ja taiteen välittäjä
Läpi kylmän sodan vuosien SNS toimi keskeisenä neuvostokulttuurin välittäjänä Suomessa.
Itänaapuri lähetti Suomeen vuosien varrella valtavan määrän huippumuusikoita, baletti- ja sirkusryhmiä, kuoroja sekä monenlaisia kulttuurintuotteita taidenäyttelyistä elokuviin ja kirjallisuuteen.
1950-luvun puolivälistä lähtien myös maiden välinen turismi nousi keskeiseen asemaan SNS:n toiminnassa. Muun muassa seuran matkatoimisto Lomamatkat ry välitti pakettimatkoja niin Neuvostoliittoon kuin myöhemmin myös muualle itäiseen Eurooppaan.
Myös neuvostoturisteja lähetettiin Suomeen ja yhdeksi heidän keskeiseksi vierailukohteekseen vakiintuivat seuran vuosina 1946–2014 omistama Lenin-museo Tampereella sekä Leninin vallankumousta edeltävät kulkureitit Varsinais-Suomessa.
SNS:llä oli myös roolinsa neuvostojohtajien valtiovierailujen ja vuosittaisten YYA-juhlien järjestämisessä.
Sekä kulttuurin että turismin näkökulmasta Suomi toimi Neuvostoliitolle eräänlaisena koelaboratoriona, jossa voitiin testata kapitalistisen länsimaan ja Neuvostoliiton yhteiseloa.
Neuvostoliiton viranomaiset luottivat siihen, ettei Suomi auttaisi mahdollisia loikkareita pakenemaan ja siksi monet taiteen huippunimet pääsivät kokeilemaan ulkomailla esiintymistä ensin turvallisessa lähiulkomaassa ennen kuin luvat pidemmille matkoille Yhdysvaltoihin ja Länsi- Eurooppaan heltisivät.
SNS:stä muodostui Neuvostoliiton silmissä luotettava toimija, joka tuotti Suomeen useita suurryhmiä, usein paljon edullisemmin kuin mitä muut länsimaat joutuivat kiertueista maksamaan.
Suomi hyötyi asemastaan Neuvostoliiton naapurissa – ja toisaalta väylänä Neuvostoliittoon.
Monia länsimaisia taiteilijoita esiintyi Suomessa matkallaan kohti Neuvostoliittoa. Huipputaiteilijat päätyivät 1960-luvulta lähtien pitkälti kaupallisten toimijoiden tuotettavaksi, mutta esimerkiksi suuret neuvostoliittolaiset viihderyhmät, kuten sirkukset, jääbaletit ja erilaiset folklore-showt olivat pitkälti SNS:n monopolisomia.
SNS:stä Suomi- Venäjä-seuraksi
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomi-Neuvostoliitto- seuran nimi ja tarkoitus muuttuivat. Venäjä korvasi Neuvostoliiton seuran nimessä, mutta seuran suhde Venäjään muodostui erilaiseksi kuin Neuvostoliiton osalta.
SVS ei ollut koskaan Venäjän valtion kontrollissa samalla tavalla kuin SNS oli toiminut Neuvostoliiton kulttuuridiplomatian välineenä. Neuvostoliiton romahduksen myötä SVS:stä tuli sellainen kulttuurikentän toimija, jollaisena monet SNS:nkin piirissä toimineet olisivat sen halunneet nähdä jo aiemmin.
”Venäjän hyökkäys- sodan myötä seura koki toisen suuren murroskauden.”
SVS keskittyi kansalaisyhteiskunnan yhteyksien tukemiseen ja oli osaltaan tukemassa myös niitä piirejä, joista vastavoima Vladimir Putinille voi Venäjällä joskus nousta.
Jäsenistölleen SVS toimi ennen kaikkea kultturitoimintaa tuottavana järjestönä, jonka parissa saattoi kokea venäläistä kulttuuria, opiskella kieliä, matkustaa yhdessä eri puolille Venäjää ja tukea suomalais-ugrilaisten kansojen toimintaa.
Venäjän hyökkäyssodan myötä SVS koki hiljalleen historiansa toisen suuren murroskauden, joka on edelleen meneillään.
Hyökkäyssota pakotti seuran pohtimaan uusiksi suhdettaan Venäjään ja valtiollisiin yhteistyökumppaneihin. Toinen murroskauden haaste nousi kotimaasta. Vuonna 2023 valtaan noussut Petteri Orpon hallitus päätti lakkauttaa SVS:n valtionrahoituksen, jota seura oli nauttinut vuodesta 1944 lähtien.
Keskeisen rahoituslähteen poistuminen on johtanut järjestön toiminnan ja luonteen uudelleen arviointiin, joka jatkuu edelleen. Seuraavat vuodet tulevat näyttämään, millaiseksi SVS:n ja yleisemminkin ystävyysseurojen toiminta muotoutuu rahoituslähteiden ja maailmantilanteen muuttuessa.
Teksti Simo Mikkonen Ja Pia Koivunen Kuvat Kansan Arkisto