Da, Da, Da! – kuuluu kuin yhdestä suusta, kun kysyn venäläisperäiseltä ryhmältä, ovatko he kotiutuneet Suomeen.
Naiset kertovat vuolaasti kokemuksistaan ja alkuaikojen hankaluuksista. Nyt he haluavat itse olla auttamassa uusia tulijoita. Kotiuduttu ollaan, onhan täällä oltu jo monet vuodet. Yleensä tänne
tultiin rakkauden perässä, suomalainen mies vei nuorikkonsa kotimaahansa.
Muitakin motiiveja toki on ollut, mutta rakkaus ja toisen sielunkumppanin löytyminen on se yleisin väylä.
Onni kestää, kun sitä vaalii, vaikka puolisot olisivat täysin eri kulttuureista. Kaikki ei toki käy kuin tanssi, mutta vahva tunneside kantaa ja pitää parit yhdessä.
Erojakin toki tulee, kuten elämässä aina. Silloin venäläinen vaimo jää kovin yksin, jos omaa tukiverkostoa ei ole ehtinyt syntyä. Vieraassa maassa, ehkä puolikielisenä, on vaikea rakentaa uraa ja vakaata elämää, ellei ole kanssasisaria, jotka neuvovat ihan käytännön tasolla, miten byrokratian viidakosta selvitään.
Auttamishalun perusteet usein omakohtaisia
Tässä onkin ehkä se painavin peruste, miksi Perhelinnan naiset tekevät uutterasti vapaaehtoispohjalta kotouttamistyötä – taustalla omat muistot ja päällimmäisenä halu jakaa omia tietojaan ja kokemuksiaan uusille kanssasisarille, jotta heidän olisi helpompi päästä eteenpäin.
Suomalainen yhteiskunta tarjoaa kohtuullisesti apuja muualta tulleille, mutta tieto ei useinkaan kulje niille, jotka apua eniten tarvitsisivat. Perhelinnan väki auttaa juuri siinä, että tarjottu apu löytää ottajansa.
Työsarka on loputon. Tulijoita on paljon ja palvelut eivät välttämättä kohtaa niitä eniten tarvitsevia.
Yhteiset retriitit tärkeitä
Espoossa toimivan Perhelinna ry:n aktiivit, kuusi eläväisen oloista venäläistä naista on ollut kolmen päivän mittaisella retriitillä Pyhtäällä Kymijoen läheisyydessä sijaitsevassa leirikeskuksessa.
On ollut luentoja, web-seminaareja, liikuntaa, keskustelua ja tulevan toiminnan suunnittelua. Ja ennen kaikkea yhdessäoloa.
Toimintaa Espoossa vetävä psykologi Irina Preis korostaa, että vaikka näiden kokoontumisten ydinajatus on koulutus ja tulevien toimintojen suunnittelu, tärkeintä on olla yhdessä, jutella ja puhua kokemuksista.
Tässä ehkä korostuu venäläisen ihmisen tunnepuoli, tarve olla yhteydessä toisiin. Venäläisen ja slaavilaisen ihmisen halu puhua suoraan tunteistaan ja elämästään on yksi ratkaisevimpia eroja suomalaisiin.
Kun suomalainen miettii ja pohtii, mitä sanoisi, on venäläinen jo kaksi kertaa halannut ja antanut vähintään kolme poskisuudelmaa. Puheen polotuksesta nyt puhumattakaan.
Suomalaisuuden opettelua, venäläisyyden säilyttämistä
Heti lautan irtauduttua rannasta alkaa vilkas keskustelu. Naiset kertovat työnsä tapahtumista. Hersyvää naurua piisaa aina, kun jutuista ilmenee kahden kulttuurin kohtaaminen.
Saako toista sinutella vai ei? Miten suhtaudutaan vanhempiin ihmisiin? Voiko tunteensa näyttää?
Kielivaikeudet aiheuttavat herkullisia väärinkäsityksiä, mutta siinähän sitä sitten oppii käytännön kautta.
Naiset osaavat suhtautua tapahtuneisiin kommelluksiin hersyvällä huumorilla ja lystiä piisaa, kun tapahtumia kerrataan.
Kun kysyn, mikä Suomessa on parasta, niin vastaukset kieltämättä hivelevät suomalaisen itsetuntoa.
Monet mainitsevat ensimmäiseksi rehellisyyden. Irinakin oli jättänyt kameransa junaan ja uskoi sen menneen ikuisesti pois, mutta niinpä vaan kamera odotti omistajaansa VR:n löytötavaratoimistossa!
Suomalaisten halu noudattaa sääntöjä ja sovittuja ohjeita oli myös yllätys – kaikki tottelevat sitä, mikä on sovittu.
Koska ryhmässä oli paljon kasvatustieteilijöitä, he kertoivat yllättyneensä siitä, miten tasokkaasti vammautuneita lapsia täällä hoidetaan. Ja yleensäkin ihmisen erilaisuus hyväksytään, yksilöllisyys on arvossaan.
Entä mikä on parasta Venäjällä?
Koti ja kotimaa on yleisin vastaus.
Vaikka jokaisessa maassa on hyvät ja huonot puolensa, on kotimaa aina se kaikkein rakkain: Venäjä ei ikinä karise venäläisen ihmisen sielusta. Sydän on siellä, missä on syntynyt. Ja oma äidinkieli on myös se sielullinen tausta, jolla voi parhaiten ilmaista itseään ja tajuta toisen venäläisen mielenliikkeitä.
Perhelinna on toiminnan keskipiste
Seurueen naiset kuuluvat yhteisöön nimeltä Perhelinna ry. Tämä yhteisöpohjainen yhdistys on perustettu vuonna 2017 ja sen tarkoituksena on tukea maahanmuuttajien mielen hyvinvointia ja psykososiaalista sopeutumista uuteen kotimaahansa.
Toiminta perustuu pääosin vapaaehtoisuuteen ja jäsenet ovat mukana toiminnassa puhtaasta auttamisen halusta.
Joihinkin projekteihin on mahdollista saada avustusta viralliselta taholta (valtio, kaupunki yms.), jolloin voidaan palkata määräaikainen työntekijä. Tällainen toki jäntevöittäisi toimintaa ja tuloksetkin varmistuisivat – loputtomiin ei voida laskea talkootyön varaan.
Maahanmuuttajien kotouttaminen on äärimmäisen tärkeää. Mitä nopeammin tulokas saadaan sidotuksi uuden kotimaansa elämään, sitä parempi kaikille, niin saapujalle kuin tulomaallekin. Se, että uusi asukas jää kielitaidottomana ja työttömänä harhailemaan vailla määränpäätä, on kallis ja tuhoisa vaihtoehto.
Se on myös henkisen ja koulutuksellisen pääoman tuhlausta, jos hyvin koulutettu ihminen istuu tyhjän panttina kotona vailla edes omaan alaansa jollain lailla liittyvää työtä.
Koulutusten eriarvoisuus ikuinen ongelma
Risteilyllä mukana olleet naiset kertovat kaikki käytännön esimerkkejä siitä, miten heidän Venäjällä suorittamansa tutkinnot eivät vastaa suomalaisia ja sen vuoksi on täytynyt aloittaa uudelleen kouluttautuminen lähes nollapisteestä.
Kielitaitovaatimus on toki ymmärrettävää ainakin johonkin määrään saakka esimerkiksi kouluissa ennen kuin voi tehdä opetustyötä, mutta tuntuu haaskaukselta, jos kasvatustieteen maisterit toimivat kouluavustajina tai muuna opetuksen aputyövoimana. Tulkkeina vielä kieltä hallitsemattomille lapsille heidän tukensa on todella tärkeää.
Perhelinnan väki neuvoo ja opastaa maahan tulleita aivan käytännön tasolla: neuvotaan kaavakkeiden täytössä, ohjataan palveluiden pariin, järjestetään kursseja, opastetaan koulutuskiertoon.
Asiapitoisen ohjauksen lisäksi ainakin yhtä tärkeää on vapaamuotoinen yhdessäolo, tapaamiset ja retket, yksilölliset keskustelut ja ohjaus.
Maahan saapunut on ainakin aluksi monella tapaa hukassa ja kun omia turvaverkostoja ei ole vielä ehtinyt syntyä, tulevat Perhelinnan ihmiset avuksi ja tarjoavat turvallisen olkapään, johon hädän hetkellä nojata.
Siitä on hyvä lähteä eteenpäin.
Jokaisella ryhmän jäsenellä on myös omia kokemuksia alkuaikojen yksinäisyydestä ja neuvottomuudesta.
Tämä motivoi auttamistyöhön, että uusien tulijoiden polku olisi helpompi kulkea.
Haaveet ja tulevaisuuden näkymät
Kun kysyn, mistä ryhmä haaveilee, tulee vastaus melkein heti: kun saisimme 100 000 euroa apurahaa, niin voitaisiin palkata kaksi vakituista työntekijää organisoimaan kokonaisuutta.
Sen jälkeen vapaaehtoistenkin olisi helpompi toimia. Kelpo ajatus ja kuvaavaa tälle auttamiselle omistautuneelle naisporukalle.
Kymijoen poukamien hillitty charmi
Lautta lipuu hiljakseen Kymijoen itäistä sivuhaaraa. Rannat ovat täynnä vanhoja tervaleppiä, näky on jotenkin kuin aivan jostain muualta, lähes tropiikista.
Utuinen sää lisää vielä omaa tunnelmaansa.
Kymijoki on ollut Ruotsin ja Venäjän rajajoki, menemme vanhan rajapyykin ohitse. Kaksi valtiota kohtasivat tällä kohtaa. Historian havinan voi melkein tuntea.
Nyt Suomeen hyvin kotiutuneet venäläistaustaiset kansalaiset miettivät yhteistä historiaamme, mutta katsovat luottavaisesti eteenpäin.
Kuohuviiniä ja komea kakku
Seurueemme saa matkalleen mukavan juhlan, sillä juuri tänään on ryhmän johtajan Irinan syntymäpäivä.
Hän on selvästi vahvana persoonana merkittävin osatekijä koko ryhmän elämälle, mutta osaa joka hetki huomioida jokaisen jäsenen ja hänen merkityksensä. Luontaisen johtajuuden
merkit ovat konkreettisia. Tämä nainen vetää porukkansa maaliin.
Komea kakku on hankittu, sen runsaassa koristelussa on jotain bysanttilaista runsautta. Pöydässä on tietenkin myös maukasta kuohuviiniä. Kun maljoja kohotetaan, ilmoille
kajahtaa herkkä venäläinen serenadi. Lähellä on ikiaikainen valtakuntien rajapyykki, lautalla kahden kansan edustajia ja kaiken yllä ystävyys, lämmin slaavilainen tunnelma.
TEKSTI: SEPPO PAAJANEN
KUVAT: KARI MARTIALA JA PERHELINNA RY:N ARKISTO