Venäjän Aika 3/2021

Petroskoista vepsäläiskyliin ja Äänisen taakse

Euroopan toiseksi suurin järvi on Ääninen. Sen ympäristöön voi tutustua vaikkapa kiertämällä järven henkilöautolla tai moottoripyörällä. Ympäriajolla on mittaa vajaa 700 kilometriä, ja useimmille suomalaisista Ääninen on lähempänä kuin Lappi.

Vytegralle antavat ilmettä joki ja Marian kanava, jota pitkin pääsee Ääniseltä Volgalle ja edelleen Kaspianmerelle saakka.

Euroopan suurimman järven, Laatokan, kierto on monen autoilijan ja motoristin ensimmäinen reissu Venäjälle (ks. Venäjän Aika 1 ja 2/2020). Kierroksensa ansaitsee myös Ääninen, jolla on pintaalaa 9 700 km2. Esimerkiksi Oulujärven, ”Kainuun meren”, pinta-ala on siitä vain noin kymmenesosa.

Kiertomatkan voi aloittaa Petroskoista. Se on Äänisen länsirannalla, mistä voi ajaa järven eteläpään ympäri itäpuolelle. Järven pohjoispuolen kierto tosin onnistuisi vielä helpommin, koska siellä tiet ovat suorastaan erinomaisessa kunnossa.

Syvärinniskassa joki on ylitettävä lautalla, sillä Syväri-joen yli on vain yksi silta, ja se on joen alapäässä.

Kierroksen voi tehdä kahdessa päivässä, mutta suosittelen kuitenkin kolmea matkapäivää. Tuolloin ehtii käydä myös Äänisniemellä, jonne on tehtävä poikkeama kiertoreitiltä.

Vepsäläisten maille

Petroskoi on iso kaupunki, joten GPS-navigaattori on hyvä apu pyrittäessä Äänisen rantatielle. Muuten ei suunnistuslaitetta Äänisen kierrolla juuri tarvita. Seutu on niin harvaan asuttua, että teiden suhteen ei tule sekaannuksia, ja viitoituskin on hyvä. Petroskoista etelään vievä Äänisen rantatie on melkein koko matkalta kestopäällystetty mutta muhkurainen. Se muutettiin vuonna 2018 liittovaltion tieksi, jonka numero on A-215. Aiempi numero 86K-224 näkyy vielä useissa kartoissa. Tie peruskorjataan lähivuosina, sillä Äänisen rannikon kylillä on erityinen kulttuuriarvo.

Petroskoista Äänisen rannikkoa etelään ajettaessa ensimmäinen isokylä on noin 1 300 asukkaan Puujoki (Деревянное, Derevjannoje). Nimi tulee sukulaiskielemme vepsän sanasta Pujeg. On tultu Pohjois-Vepsään.

Perinteistä kaivosteollisuutta

Puujoelta tie vie vajaan 200 asukkaan Šokšuun (Шокша, Šokša). Šokšulaisille antavat työtä Äänisenrannan kaivokset, jotka sijaitsevat noin viisi kilometriä kylän pohjoispuolella. Vepsäläiset aloittivat aikoinaan louhimaan siellä punaista porfyyrikiveä, jota kutsutaan vadelmakvartsiitiksi. Siitä on tehty mm. Napoleonin sarkofagi Pariisiin ja Leninin mausoleumi Moskovaan.

Kaivostoiminnan myötä syntyi Äänisenrannan ja Šokšun kylän välille Šokšunranta (Кварцитный, Kvartšitni). Se on kerrostaloineen Šokšua modernimpi noin 800 asukkaan taajama.

Kaivosteollisuudella on Karjalan tasavallassa suuri merkitys. Eniten Äänisenrannalla louhitaan rautamalmia, ja harvinaisista mineraaleista mainittakoon šungiitti. Se on oikeastaan mineraalia muistuttava hiilijohdos, ja siihen on liitetty kansanomaisia uskomuksia muun muassa parantavista voimista.

Soutjärven museossa voi ihailla vepsäläisten taidokasta puutyötä.

Soutjärvi, vepsäläisten keskus

Noin 22 kilometriä Šokšusta kaakkoon on noin 800 asukkaan Soutjärvi (vepsäksi Šoutjärv; venäjäksi Шёлтозеро, Šjoltozero). Se on pohjoisvepsäläisten tärkein kylä, ja sitä myös kehitetään: tulossa on tien peruskorjaus ja uusi terveysasema.

Soutjärvellä on historiaa 1500-luvulta alkaen. Siitä ja vepsäläisistä yleensä kertoo vepsäläisten museo Soutjärven vepsän rahvahan etnografine muzei Rürik Loninan nimellä. Sen perustaja Rürik Lonin (1930–2009) oli paikallinen kirjailija ja historioitsija.

Museon päärakennus on Ivan Melkinin vuonna 1813 tekemä talo. Toinen rakennus kuului aikoinaan Dmitri Tutšinille eli Mitro Pilvehiselle. Suomalaismiehityksen aikana 1940-luvun alussa Pilvehinen toimitti tietoja puna-armeijalle ja majoitti desantteja taloonsa.

Mies raportoi esikunnalle tehneensä suorastaan sankaritekoja, mutta ne olivat enimmäkseen miehen itse keksimiä. Vilungin paljastuttua Neuvostoliitto palkitsi Pilvehisen teloittamalla hänet.

Kalliolta Syväri-joelle ja sen yli

Soutjärveltä ajetaan etelään usean vanhan vepsäläiskylän kautta. Välillä tie kulkee melko lähellä Äänisen rantaa.

Rantajyrkänne on varsin korkea, joten kevättulvat eivät kylien asukkaita haittaa. Äänisen pinnan korkeus tosin vaihtelee vuodenkierrossa vain noin metrin verran. Hieman ennen Himjokea (Heimdogi; Гимрека, Gimreka) siirrytään Karjalan tasavallasta Leningradin alueelle. Tien numeroksi tulee 41K-147, ja kestopäällysteen tilalle tulee sorapinta. Näköjään vauraan Leningradin
oblastin tiet eivät aina ole parempia kuin köyhän Karjalan tasavallan väylät.

Viitisen kilometriä Himjoelta etelään on pikkukylä nimeltään Kallio (Kall; Шелейки, Šeleiki). Suomen armeija valtasi sen 1.10.1941, ja kylästä tehtiin muutamaksi vuodeksi suomalaisjoukkojen sotalogistiikan keskus. Kallioon tuotiin tarvikkeita vesiteitse Petroskoista, ja maakuljetuksia varten valmistui vuonna 1943 yli 70 kilometriä pitkä kenttärata.

Pienessä Kallion kylässä on komea puukirkko vuodelta 1783 sekä hotelli Äänisen kartano, Onežskaja Usadba (Онежская Усадьба).

Sen toinen pää oli Pajusuon eli Pain (Пай) kylässä, jossa on Muurmannin radan asema.

Kalliosta kun ajetaan 11 kilometriä mäkien yli mutkittelevaa soratietä, päästään Äänisestä Laatokkaan laskevan Syväri-joen rannalle. Joen yli pääsee autolautalla, jonka antama kyyti maksoi vuonna 2019 moottoripyörältä vain 60 ruplaa (noin 70 senttiä).

Vesi- ja soraväyliä

Syvärin molemmin puolin on Syvärinniskan (Вознесенье, Voznesenje) kaupunkimainen taajama. Alkuaan se oli vepsäläisten kauppapaikka, mutta nykyinen rakennuskanta on venäläisten tekemää, ja venäläisiä ovat myös asukkaat (noin 2 200).

Taajamassa on muun muassa bensiiniasema, pankki, majatalo ja kauppoja. Äänisjärven rannassa näkyy vuonna 1852 rakennettu Äänisen kanava. Sitä pitkin laivat pääsivät järven kaakkoisrannan Vytegrasta asti suojassa Äänisen aalloilta Syvärille ja sitä pitkin edelleen Laatokalle ja Pietariin.

Tie 41K-147 Syvärinniskasta etelään on hyvässä kunnossa noin 6 kilometriä, kunnes tullaan länteen haarautuvan tien risteykseen.

Siitä eteenpäin tie on kuoppainen soraväylä, joka vie Lotinanpellon ja Vytegran kaupunkeja yhdistävälle päätielle, jolla on tuttu numero A-215.

Äänisen eteläpäässä oleva noin 25 kilometrin osuus tiestä A-215 otettiin vuonna 2019 peruskorjattavaksi.

Viimeisteltävänä on enää noin 6 kilometriä pitkä osuus, jonka valmistuttua koko loppumatka Äänisen ympäri Petroskoihin sujuu sileää asfalttia pitkin.

Kanavakaupunki Vytegra

Vytegra (Вы́ тегра) on Äänisjärven kaakkoiskulmalla, noin 12 kilometriä rannasta oleva kaupunki. Se perustettiin vuonna 1773, ja sille antoi erityisaseman Marian kanava, joka
valmistui vuonna 1810. Vesiväylä läpäisee taajaman ja yhdistää Äänisen Volga-joen vesistöön.

Vesiliikenteen väheneminen on pienentänyt Vytegran merkitystä, mutta kaupungissa on yhä noin 10 000 asukasta, ja se on varsin soma lukuisine vanhoine, suojeltuine rakennuksineen. Katuja on viime vuosina päällystetty, ja uusia majoitus- ja ruokailupaikkoja on avattu.

Tud-järven rannalle on tehty lomanviettopaikkoja, kuten tämä Prionežskaja Riviera.

Hotelli Wardenclyffe Volgo & Baltin ravintola kanavanrantaterasseineen näytti olevan kaupungin nuorison suosima huvittelupaikka.

Kaupungin eteläosassa patojärven rannalla on suuri sukellusvene.

Tämä vuonna 1969 valmistunut alus kunnostettiin Kronstadtin saaren telakalla ja hinattiin Suomenlahdelta Vytegraan, jossa se avattiin joulukuussa 2005 yleisölle museona.

Aluksen laitteet ovat paikoillaan torpedojen räjähdyskärkiä lukuun ottamatta. Hyteissä on 80-päisen miehistön jäljiltä tavaroita ja valokuvia.

90-metrinen alus tuntuu sisältä loputtoman pitkältä ja ahdistavan ahtaalta, vaikka väliseiniin on vesitiiviisti suljettavien, pyöreiden kulkuaukkojen viereen tehty väljemmät oviaukot.

Itärannan Tud-järvi ja Andoma-joki

Äänisen itärannan seudut ovat harvaan asuttuja. Muutamia vanhoja kyläalueita löytyy, kuten reilut 10 kilometriä Vytegrasta koilliseen oleva Tudozerski Pogost (Тудозерский Погост). Sen pohjoispuolella on Äänisessä lähes kiinni oleva matala, kapea ja 10,5 kilometriä pitkä Tudjärvi (Тудозерo, Tudozero).

Puudožin vanhimmat talot ovat suojeltuja, kuten tämä kauppias Aleksandr Bazegskin vuonna 1870 rakennuttama kivirakennus Lenininkadulla (oik.).

Tud-järvestä on tehty lomakohde. Järven koillisrannalla on leirintäalue ja kaksi isoa hotellia, kuten Šekinon (Щекино) kylässä oleva Prionežskaja Riviera, joka valmistui vuonna 2018. Äänisen ja

Tudin välisellä hiekkakannaksella on isolta lomakeskukselta vaikuttava alue suurine rakennuksineen. Se on Venäjän hätätilaministeriön koulutus- ja pelastuskeskus Vytegra, eikä turistilla ole
sinne menemistä.

Valtatie A-119 vie metsien ja välillä niittyjenkin halki kohti pohjoista. Jos aikaa on, kannattaa noin 10 kilometriä Tud-järven pohjoispuolella ajaa vanhalle kylätielle, joka kulkee uuden valtatien itäpuolta Andoma-joen mutkia seuraten. Andoma (Андома) on yksi neljästä Ääniseen laskevasta suurehkosta joesta. Se on 156 kilometriä pitkä vapaa virta, joka alkaa 195 metriä Äänisen pintaa ylempää itäiseltä ylängöltä.

Joen suistoon on muodostunut lähes 30 km2 laaja suoalue.

Yhteisnimi Andoma-joen rannan kylille on Andomski pogost (Андомский Погост). Alueella on asukkaita noin 500, joten kauppa ja pankkikin siellä vielä toimii. Turisti voi ihailla muun muassa riippusiltaa ja sievää kirkkoa.

Syrjäinen Puudoži

Noin 8000 asukkaan Puudoži (Пyдож, Pudož), joka tunnetaan myös nimellä Puutoinen, on Äänisjärven itäpuolisen alueen tärkein keskus Karjalan tasavallassa. Kaupungin asemakaava on peräisin keisari Nikolai I:n ajoilta, 1800-luvulta: talot ovat väljästi suurilla tonteilla.

Kerrostaloja on vain taajaman lounaiskulmalla.

Kaupunki on syrjässä vilkkaista liikenneväylistä ja rautatiestä. Lentokenttä Puudožissa on, mutta vuorolennot sinne lopetettiin vuonna 2013. Keskustassa on kuitenkin useita pieniä majataloja, ja kaupungin eteläosassa on uudehko hotelli Onego.

Pohjoisosassa on motelli Ujut sekä bensiiniasema.

Puudožin eteläpuolitse virtaa 149 kilometriä pitkä Vodla (Вoдла). Se on Ääniseen virtaavista joista suurin: keskimääräinen virtaama on 140 m3/s.

Vodla virtaa vapaana, mutta kahden vesivoimalan rakentamisesta on tehty alustavat suunnitelmat.

Toivottavasti ne jäävät sellaisiksi, sillä joki on olennainen osa 500 000 hehtaarin laajuista Vodla-järven kansallispuistoa.

Kuten jokisuissa usein, Vodlajoen suussa asutusta on ollut pitkään, ainakin jo 700 vuotta. Nykyisin siellä on noin 1 500 asukkaan Šallan (Шальский, Šalski) kylä. Joen tuoma hiekka on muodostanut kylän länsipuolelle dyynejä, ja joen suusta alkaa noin 8 kilometriä pitkä hiekkaranta etelän suuntaan.

Äänisen ja Tud-järven välisellä kapealla kannaksella on valtion hätätilaministeriön koulutus- ja pelastuskeskus Vytegra.

Pälmät, Tsolmuinen ja Poventsa

Vasta lähes sadan kilometrin päässä Puudožista pohjoiseen on seuraava suurehko, noin 1200 asukkaan kylä, Pälmä (Пяльма, Pjalma). Kylässä on puutavarasatama ja pieni lentokenttäkin,
mutta se ei näytä olevan aktiivisessa käytössä.

Nelisen kilometriä uutta, vuonna 1939 perustettua Pälmää etelämpänä on vanha kylä, josta on mainintoja jo vuodelta 1375. Historiallinen vanha Pälmä koostuu puurakennuksista, joista yksi on 1700-luvulla rakennettu profeetta Eliaan kappeli. Matkailijat voivat kävellä vanhaa siltaa pitkin Pälmä-joen yli tutustumaan kylään.

Seuraava pysähdys on noin 33 kilometrin päässä olevassa Tsolmuisessa (Челмужи, Tšjolmuži). Se on noin 500 asukkaan kylä pienen Neminajoen suiston pohjoispuolella.

Taajama on melkeinpä erilliseksi järveksi muodostuneen lahden rannalla.

”Älkää tappako toisianne!” päättyy teksti yhdessä Sandarmohin muistolehdon lukuisista kylteistä alueella, jonne teloitettiin tuhansia Stalinin hallinnon pettureina pitämiä ihmisiä.

Sen länsipuolelle yltää pohjoisesta noin 10 kilometriä pitkä niemi, joka suojaa Äänisen yli tulevilta länsituulilta.

Eteläisen ulapan edessä on lyhyempi niemi, jonne pääsee joen yli vievää siltaa pitkin katsomaan vuonna 1605 rakennettua Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoa.

Noin 80 kilometriä rannikkoa luoteeseen ajettua tullaan 1 700 asukkaan Poventsaan (Повенец, Povenetš), josta alkaa Stalinin kanava. Jatkosodassa Suomen armeija eteni Poventsaan, ja neuvostojoukot yrittivät pysäyttää suomalaisjoukot tuhoamalla kanavan sulut, jolloin sata miljoonaa kuutiota vettä tulvi kylään.

Lopulta Suomen armeija pysäytettiin kuitenkin perinteisillä keinoilla, joista muistomerkkinä on ZIS-3-tykki kanavan reunalla.

Sandarmoh, tuhansien hauta

Neuvostoajan muistot ovat esillä erilaisesta näkökulmasta Sandarmohissa (Сандармох). Se on noin 11 kilometrin päässä Poventsasta lähellä päätietä A-119. Sandarmoh on 7,5 hehtaarin suuruinen alue, josta vietiin hiekkaa Vienanmeren-Itämeren-kanavan työmaille. Syntyneisiin kuoppiin teloitettiin vuosien 1937-1938 aikana jopa yli 7 000 Stalinin hallinnon isänmaan pettureiksi julistamaa
ihmistä.

Uhrit tuotiin tänne vankileireiltä.

Tekstilaatan mukaan he olivat ”tutkijoita ja runoilijoita, ylempiä kirkon virkailijoita ja urheita venäläisiä upseereja, kalastajia ja työläisiä, lääkäreitä, opettajia, pappeja – heitä, joista maamme on vahva, lähi- ja kaukomaiden edustajia”. Joukossa oli yli 60 kansallisuuden edustajia, suomalaisiakin lähes tuhat.

Vuonna 1998 paikalle pystytettiin ortodoksinen tsasouna ja muistomerkki.

Nykyisin alue on muistolehto, jossa on runsaasti muistolaattoja ja -ristejä uhreja esittävine valokuvineen.

”Älkää tappako toisianne!” päättyy teksti yhdessä Sandarmohin muistolehdon lukuisista kylteistä alueella, jonne teloitettiin tuhansia Stalinin hallinnon pettureina pitämiä ihmisiä.

Äänisen pohjoispäässä

Sandarmohista noin 10 kilometriä länteen on noin 4 200 asukkaan Pinduinen (Пиндуши, Pinduši). Kylä tehtiin 1930-luvulla pääosin muualta Neuvostoliitosta karkotettujen maanomistajien, niin sanottujen kulakkien voimin.

Urakassa oli mukana myös amerikansuomalaisia, jotka olivat tulleet Atlantin takaa talouslamaa karkuun ja rakentamaan sosialistista työläisten yhteiskuntaa. Kertoman mukaan heidät vangittiin heti satamassa ja tuotiin tänne pakkotyöhön.

Pinduisesta on enää muutama mutkainen kilometri Äänisen pohjoisimmassa kärjessä olevaan pieneen suistoon. Sen ovat muodostaneet Vitška- ja Kumsa-joet. Suistossa on suurten mäkien suojaamana Karhumäen kaupunki. Siellä vietetyn yön jälkeen käydään ensin Äänisniemellä ja jatketaan sitten järven länsirantaa etelään. Siitä Venäjän Ajan seuraavassa numerossa.

TEKSTI JA KUVAT: VEIJO SAANO

Jaa artikkeli