Venäjän Ajan numerossa 1/2022 kahlailin moottoripyörineni Raja-Karjalan huonokuntoisten sivuteiden lammikoissa. Nyt menen Niiralan-Värtsilän raja-asemalta kauemmas itään ajaen pitkin sileää asfalttitietä – mielikuvissa, koska pääsy Suomesta Karjalan tasavaltaan on käynyt lähes mahdottomaksi.
Jos sinne pääsisi, näkisi kansallisen hankkeen “Turvalliset laadukkaat tiet” tuloksia. Vuoden 2021 aikana kunnostettiin Karjalan tasavallassa yli 230 kilometriä seututeitä.
Pisin kunnostettu osuus, 53 kilometriä, on Laatokan koillisrannan tiellä 86K-8.
Sitä pitkin matka sujuu vaivattomasti, tosin tien mutkaisuuden takia ei niin suurilla nopeuksilla kuin Petroskoin valtatiellä A-121. Viimeksi mainittu vie asumattomien seutujen läpi, kun taas Laatokan rantatien varrella näkee useita aikoinaan Suomeen kuuluneita kyliä, kuten Pitkärannan ja Salmin.
Rantatie vie suoraan Aunukseen, jota sanotaan lyydinkarjalaisten keskukseksi.
Aunuksen kautta
Aunus (karjalaksi Anus eli Anuksenlinnu, venäjäksi Оло́ нец, Olonets) on tiettävästi ainoa kaupunki Venäjällä, jossa karjalaiset ovat suurin väestöryhmä, lähes puolet 7 900 asukkaasta. Aunuksen alkuperäisasukkaiden kieli on kuitenkin livvi, joka ei ole lyydinkarjalaisten kieli.
Livvin puhujia on yli 10 000, ja heidän kielensä ansaitsisi oman tarinansa, kuten Aunuksen seutukin.
Mutta nyt keskitytään lyydiläisiin. He ovat Aunuksenkarjalan itäpuolella asuva heimo, jolla on oma versionsa karjalan kielestä.
Karjalan tasavallassa asuu noin 5 000 lyydiläistaustaista henkilöä.
Lyydin kielen (lüüdikiel) puhujia on kuitenkin paljon vähemmän, enää noin 300. Heitä on muutamissa Kontupohjan, Prääsän ja Aunuksen piirin kylissä sekä Petroskoin, Kontupohjan ja Aunuksen kaupungeissa.
Lyydiläisten alkuperäinen asuinseutu, Lyydinmaa, yltää itä-länsisuunnassa noin 30 kilometrin levyisenä kaistaleena Syvärijoen keskivaiheilta noin 200 kilometriä pohjoiseen, Hirvaksen ja Kontu-
pohjan korkeuksille asti. Lyydinmaan eteläosaan päästäkseni jatkan Aunuksen läpi seuraillen Mäkriänjoen kulkua.
Lyydiläisten maille
Noin 10 kilometrin päässä Aunuksesta on Mäkriän (lyydinkarjalaksi Mägrii, venäjäksi Мегрега, Megrega) kylä. Sieltä alkaa kohti koillista kestopäällystetty pikkutie 86K-207, joka vie lyydinkarjalaisuuden ytimeen, lyydiläiseksi lintukodoksikin kutsutulle alueelle.
Korpitieosuuden suurin kylä, noin 500 asukkaan Kuittinen (Куйтежа, Kujteža), on noin 11 kilometrin päässä Mäkriästä. Kuittisessa on useita kauppoja, posti, kirjasto, koulu ja lastentarha. Kylälle antaa viehättävän yleisilmeen Mäkriänjoki. Sen yli on tehty useita puisia riippusiltoja kävelijöille.
Kuittisesta itään tie 86K-207 jatkuu sorapintaisena mutta edelleen henkilöautollakin helposti ajettavana. Noin 33 kilometrin päässä Kuittisesta on Mihailovskoje (Михайловское) eli Joensuu. Se on Pitkäjärven (озеро Долгое, ozero Dolgoje) eteläpäässä, mutta seutua on perinteisesti kutsuttu Kuujärveksi.
Nimi on otettu kylästä noin kilometrin päässä itäkaakossa olevalta pienemmältä järveltä (Kujärvi, venäjäksi озеро Лоянское, ozero Lojanskoje).
Kuujärvi oli varsinkin viime vuosisadalla lyydin kieltä tutkineiden kiinnostuksen kohde. Sieltä tallennettuja kielennäytteitä analysoi muun muassa Pertti Virtaranta (1918–1997), suomen kielen professori ja akateemikko. Hän tuli kansan keskuudessa tunnetuksi radio- ja televisio-ohjelmistaan.
Kiinnostus lyydinkarjalan kieleen elää yhä: vuonna 2017 väitteli Helsingin yliopistossa filosofian tohtoriksi Miikul Pahomov. Hänen väitöskirjansa nimi on Lyydiläis-kysymys: Kansa vai heimo, kieli vai murre? Hän käytti tutkimuksissaan Kuujärveltä ja muistakin lyydiläiskylistä tekemiään muistiinpanoja ja äänitteitä.
Kuujärven runolegenda
Sota-aikana lyydejä oli Kuujärvellä noin 1500, ja Neuvostoliiton aikana Kuujärven keskuskylä Joensuu oli melkoinen taajama, jonne rakennettiin kerrostalojakin.
1980-luvun lopulla kylä tyhjeni, ja asukkaita on jäljellä noin 350. Talot ovat rappeutuneen näköisiä, mutta kylässä on yhä posti, pieni kauppa ja koulu sekä vuonna 2005 käyttöön vihitty kirkko. Lyydiläiskulttuurin merkkinä siellä on myös pieni kansatieteellinen kotiseutumuseo, joka perustettiin kuluvan vuosituhannen alussa.
Jatkosodassa vuosina 1941–1944 Kuujärvi oli Suomen miehittämä.
Miehitysjoukkoihin kuului runoilija ja kääntäjä Yrjö Jylhä. Hän ihastui seudun näkymiin niin, että teki runon Laulu Kuujärvestä. Se tunnetaan Suomessa yhä laajalti. Runollaan Jylhä loi meille romanttista käsitystä Karjalan kauneudesta.
Harjulla olevalta päätieltä laskeutuu sadeveden uurtama pikkutie Kuujärven rantaan, jossa on Paloniemi, jota myös Palaniemeksi (Пал-Наволок, Pal-Navolok) kutsutaan. Näkymän kerrotaan karjalaistaloineen ja hiekkarantoineen olleen niin tunnelmallinen, että Yrjö Jylhä huudahti perustavansa niemeen taiteilijasiirtolan.
Nykyisin maisema harjulta niemeen ei enää aukene niin avarana kuin 1940-luvulla, koska mäellä ja mäkirinteellä oleva korkea metsä peittää järvinäkymän.
Paloniemellä ei tiettävästi talvisin asu enää ketään, mutta kesällä 2017 niemen taloissa oli lomalaisia. Lapset leikkivät hiekkarannalla, ja pari mummoa tuli minua jututtamaan.
Toinen heistä puhui karjalaa, ehkä hän peräti pagiži lüüdikš. Vei hetken ennen kuin aloin tunnistaa puheesta tuttuja sanoja. Selväksi tuli, että hurjana mummo minua piti, kun yksin ajelin moottoripyörällä kaukana valtateistä.
Vaaseni ja Syväri
Pusikoiden tiiviisti reunustama soratie 86K-207 jatkuu Paloniemen kohdalta kohti itää. Siellä tulee kohta näkyviin iso merkkitaulu: siirrytään Karjalan tasavallasta Leningradin alueelle, ja tien numeroksi muuttuu 41K-148.
Noin kolmen kilometrin päässä rajasta on Syvärijoen pohjoisrannalla oleva Uslangan (Усланка) kylä. Siitä itään on tiellä kestopäällystys, joten pian ollaan seuraavassa taajamassa.
Se on Syvärijoen luoteisrannan (tällä mutkakohdalla pohjoisrannan) suurin kylä, Vaaseni (Важины, Važiny). Nimi on muisto täällä asuneesta, lyydiläisiäkin vanhemmasta suomen-sukuisesta kansasta: sana vaaseni tulee saamen kielen sanasta vaadž, naarasporo.
Syvärillä on ollut liikennettä jo ammoisista ajoista, joten jokivarren kylillä on pitkä historia. Niin on Vaasenillakin, josta on tietoa jo 1500-luvulta. Lyydinkarjalaiset jäivät Vaasenissa vähemmistöön 1980-luvulla, jolloin venäläisasutus suurensi väkiluvun yli 4 000:een.
Nykyisin asukkaita on noin 2 200.
Taajama on Syvärin sivujoen, 123 kilometriä pitkän Vaasenijoen molemmilla rannoilla. Jalankulkijat ja pyöräilijät pääsevät suoraan joen yli pitkin ponttonisiltaa. Konevoimin kulkevan on ajettava noin kolmen kilometrin matka Vaasenin pohjoispuolelle Kurpovoon (Курпово), jossa on maantiesilta joen yli.
Noin 170 asukkaan Kurpovosta näkyy Vaasenijoen yli Kristuksen ylösnousemuksen kirkko. Kylän kohdalla on joessa koskipaikkoja, jotka näyttävät otollisilta perhokalastukseen. Luultavasti harjusta ja tammukkaa joesta yhä saa, ja muutama perhokalastaja joella näkyikin. Laatokan lohi ei ole päässyt nousemaan jokeen 1930-luvun alun jälkeen: Ala-Syvärin voimalaitospato estää vael-
luskalojen kulun.
Kirkkojen kierros
Kurpovosta on Koskenalan kaupunkiin suorinta tietä 41K-148 vain noin 15 kilometriä. Tein kuitenkin noin 75 kilometriä pitkän kierroksen vanhoi-
hin lyydinkarjalaisiin kirkonkyliin pitkin tietä 41K-149. Se lähtee Kurpovosta Vaasenijoen vartta pohjoiseen.
Seuraava kohde oli 15 kilometrin päässä oleva noin 30 asukkaan Syrjä eli Sogina (Согиницы, Soginitšy).
Siellä on kaksi kirkkoa, vuodelta 1864 oleva Profeetta Eliaan kirkko sekä vuodelta 1696 oleva Nikolaos Ihmeidentekijän kirkko. Viimeksi mainittu entisöitiin jo vuosina 1973–1975, ja vuonna 2020 aloitettiin tuorein entisöinti.
Kymmenisen kilometriä idempänä on lyydiläiskylä, joka tunnetaan monilla nimillä: Järventaus, Järventaguinen ja Järventaka. Suunnilleen samannimisiä eli Zaozerje-nimisiä (Заозерье) taajamia on Venäjällä paljon. Useimmat niistä ovat satoja vuosia vanhoja rantakyliä, joissa aika näyttää pysähtyneen.
Tämänkertainen Järventaus on Vaatsjärven (Baчозеро, Vatšozero) rannalla. Sinne päästäkseen oli ajettava päätieltä muutama sata metriä metsän läpi. Sitten tuli näkyviin 1600-luvulla rakennettu Pietarin ja Paavalin kirkko, mutta ei tule enää, sillä kirkko purettiin kunnostusta varten viime vuonna. Kylässä oli satakunta vuotta sitten yli 200 asukasta, mutta nykyisin kylä lienee talvisin autiona.
Kahdeksan kilometriä Järventauksesta itään on pienen Ardozero-järven (Aрдозеро) ympärillä Tokarin (Токари) asemakylä, jossa on noin 60 asukasta. Jouduin odottamaan Muurmannin radan vieressä hetken ylitysvuoroa, kun pohjoisesta tuli tavarajuna ja etelästä henkilöjuna.
Tokarin kylätie kiertyy järven pohjoispään ympäri itärannalle, jonne asutus jatkuu. Tie oli kuitenkin niin huono, että en lähtenyt järveä kiertämään, vaan jatkoin päätietä kymmenen kilometrin päähän Ruosman (Посад, Posad) kylään.
Siellä oli Neuvostoliiton alkuvuosina lähes 300 asukasta, nyt on ehkä pari kymmentä. Heti kylän eteläpuolella on vuonna 2013 kunnostettu, 1800-luvulla rakennettu Athanasius Aleksandrialaisen mukaan nimetty kirkko ja sen ympärillä oleva hautausmaa.
Ruosmasta tie jatkuu etelään. Seuraava kylä, Voolostinniemi (Волнаволок, Volnavolok), on jo parin kilometrin päässä. Kylä on kauniilla paikalla Pitmäjärven (Пидмозеро, Pidmozero) luoteisrannan mäellä. Täällä ei ole kirkkoa, sillä kylän vanha puukirkko paloi vuonna 2004. Tilalle rakennettiin rukoushuone, tsasouna.
Takaisin Syvärin rantaan
Syvärin pohjoisrannalla tie jatkuu kestopäällystettynä Mätysovan (Мятусово, Mjatusovo) kylän kohdalta alkaen. Kylä on alhaalla Syvärin rantapenkereen takana noin 300 metrin päässä tiestä, tieltä näkymättömissä. Aikoinaan, 1800-luvun lopulla, Mätysova oli lyydinkarjalaisten merkittävä keskus, koska asukkaita oli lähes 500. Nykyisin kylä on asuttuna vain kesäisin.
Mätysovassa oli kirkko, kun Suomen sotajoukot tulivat Lyydinmaalle 1940-luvun alussa. Kirkko jäi veden valtaamaksi, kun noin 14 kilometrin päässä alavirrassa oleva Ylä-Syvärin voimala patoineen otettiin käyttöön 1950-luvulla.
Mätysovaa paremmin näkyvissä on Heuroila (Хевроньино, Hevronino). Se on osaksi korkealla joenpenkereellä oleva noin 35 asukkaan pikkukylä, jonka läpi tie kulkee.
Talojen lomitse ja yli avautuvat näkymät alas joelle. Heuroilassakin oli kirkko, mutta se tuhottiin räjäyttämällä 1960-luvulla.
Kirkkokierroksen pienet lyydiläiskylät ovat menettäneet lähes kaikki vakituiset asukkaansa, mutta kesäasukkaita on tullut tilalle. Osa heistä on vanhoissa kylissä, osa metsien kätköissä: Mätysovan kohdalla lähtee tiestä 41K-149 pohjoiseen numeroimaton pikkutie 3,5 kilometrin päässä, Sidozero-järven rannalla olevalle huvila-alueelle, jossa on satelliittikuvasta arvioituna pari
sataa kesämökkiä.
Lopuksi oli enää ylitettävä Syväri ja ajettava Koskenalan kaupunkiin, Leningradin alueen pohjoisimman piirin keskukseen. Pysähdys ennen ylitystä oli pitkä, sillä Ylä-Syvärin voimalaitoksen patoa pitkin päästetään joen yli liikennettä vain yhteen suuntaan kerrallaan.
Voimalakaupunki Koskenala
Koskenala (Подпорожье, Podporožje) sijaitsee Syvärijoen etelärannalla noin sata kilometriä Äänisjärvestä alavirtaan. Kylän kasvu kaupungiksi alkoi 1930-luvulla, jolloin seudulle perustettiin puunjalostuslaitos ja aloitettiin vesivoimalan teko.
Sota hidasti rakennustöitä, joten Ylä-Syvärin voimalaitos valmistui vasta vuoden 1952 alussa. Sen tehoon 160 megawattia. Vertailukohdaksi voi Suomesta ottaa Imatran voimalaitoksen, jonka teho ennen tuoreinta tekniikan päivitystä oli 156 megawattia.
Koskenala on saanut elinvoimaa voimalan lisäksi myös Vienanmeren–Itämeren vesireitin laivaliikenteestä ja Muurmannin radan junaliikenteestä. Tosin rata kaartuu Syvärin pohjoisrannalle neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta, ja vastaavasti rautatieasema on noin seitsemän kilometrin päässä.
Nykyisin Koskenalan kaupungissa on lähes 16 500 asukasta. Tiiviin asutuksen alue on sijoittunut pääosin
Syvärin etelärannalle, noin seitsemän kilometrin matkalle. Läntisimpänä, lähellä rautatietä on teollisuus- ja omakotialue, ja siitä itään on kaksi neuvostotyylistä kaupunkikeskusta kauppoineen.
Itäisimpänä, metsäisen harjanteen takana on jälleen teollisuutta ja pari omakotialuetta.
Itäisen teollisuusalueen kupeessa on kaksi hotellia. Yöpymispaikkani hotelli U Maksimitša on vaatimaton majapaikka: yön hinta oli vain 1 700 ruplaa, joka vastasi käyntini aikaan noin 20 euroa, ja se sisälsi aamiaisen.
Aamulla klo 7 vein laukkuni huoneesta moottoripyörääni. Yritin liikkua hiljaa, sillä hotellin vastaanoton rouva nukkui vielä työhuoneessaan.
Tunnin kuluttua oli normaali meno päällä: sänky oli käännetty piiloon ja respan rouva oli tiskinsä takana.
Kahvila tarjoili aamiaista. Tarjoilu kävi nopeasti, ja hyvissä ajoin pääsin jatkamaan matkaa kohti Keski-Vepsää. Siitä lisää Venäjän Ajan seuraavassa numerossa.
TEKSTI JA KUVAT VEIJO SAANO
