Järvenpään museopalveluiden päällikkö Hanna Nikander aloitti tutustumisensa Elisabeth Järnefeltiin (1839-1929) tämän lasten kautta, kootessaan näyttelyjä taidemaalari Eero Järnefeltistä ja säveltäjä Jean Sibeliuksen Aino-vaimosta.
Järnefeltien lahjakkaaseen lapsilaumaan kuuluivat myös kääntäjä-kriitikko Kasper, kirjailija ja Suomen tolstoilaisuuden keulakuva Arvid sekä säveltäjä-kapellimestari Armas.
Ei ihme, että äiti jäi jälkikasvun varjoon. Niinhän naisille yhä usein käy, myös suhteessa puolisoon.
Tänä vuonna Järvenpään museossa oli Elisabeth-näyttelyn vuoro, ja sen päätyttyä jälleen tämän jälkikasvua ja lähipiiriä sivuava Säädytön yhteiskunta.
Perehtyessään Elisabethin eri puoliin, Nikander alkoi oivaltaa, miten mielenkiintoisesta ja monikerroksisesta persoonasta oli kyse.
”Elisabeth Järnefeltiä kutsutaan syystä suomalaisen taiteen äidiksi, mutta ei vain lastensa kautta. Hänen panoksensa nykykulttuurimme syntyyn oli merkittävä. Hän toi Suomen taiteen kultakauteen uusia venäläisrealismin tulkintoja ja erilaisen tavan ajatella totuutta taiteessa. Se kaikki on yhä meillä nähtävissä.”
”Nykyään hänet on jo hiukan unohdettu, vaikka toki tunnetaan kirjallisuudentutkimuksessa.”
Elisabeth Järnefelt oli paljon muutakin. Hänet voisi nostaa esimerkiksi siitä, miten yhdistää onnistuneesti kaksi erilaista kulttuuria.
”Sillanrakentaja-näkökulma on erityisen ajankohtainen itsenäisyytemme juhlavuonna, ikinaapurinamme Venäjä, jonka rooli on taas Euroopassa kasvussa.”
Poikkeuksellisen taiteellinen perhe
Millainen ihminen oli tämä pietarilaisen sivistyskodin kasvatti, joka Suomeen muuttaessaan toi mukanaan virkistävän kulttuurituulahduksen ja vilkkaan keskusteluperinteen.
Ja josta myöhemmin tuli nuorten nousevien kykyjen kannustaja ja inspiroija sekä suomalaiskirjallisuuden venäjäntäjä.
Suomalaisuusaatekin imaisi hänet, samoin kuin nais- ja lapsiasia. Tolstoilaisuuden hän jakoi Arvid-poikansa kanssa.
Pitkän elämän aikana ehtii paljon, etenkin jos on kaikesta uudesta innostuva, iloinen ja eloisa. Sellaiseksi kuvailtiin Elisabeth Clodt von Jürgensburgia, joka syntyi 11.1.1839 Nikolai I:n Venäjällä, missä itsevaltiaan tiukat otteet ja sensuuri kiristivät ilmapiiriä.
Siitä huolimatta kulttuuri kukoisti, Pushkin, Gogol ja baletti olivat luovimmillaan. Kansallisuusaatteista kiivailtiin.
Jelizaveta Konstantinovna sijoittui pietarilaisperheen 11 lapsesta keskivaiheille, tytöistä vanhimmaksi. Isän, Konstantin Karlovitshin saksalaisbalttilaisessa aatelissuvussa oli sotilaiden ohella poikkeuksellisen paljon taiteilijoita, kuuluisimpana kuvataiteilija Pjotr Karlovitsh Clodt, joka tunnetaan muun muassa Pietarin Anitshkovin sillan hevospatsaista. Elisabeth viehättyi Suomesta juuri Pjotr-sedän huvilalla Karjalan Uudellakirkolla.
Perheessä luettiin paljon, keskusteltiin kirjallisuudesta ja taiteesta, järjestettiin kutsuja.
Raskaat menetykset koettelivat parisuhdetta
15-vuotispäivillään Elisabeth kohtasi Nikolai-veljen opiskelutoverin, suomalaisen Alexander Järnefeltin. Tästä alkoi tarina, jonka jälkiä näkyy yhä suomalaiskulttuurissa.
Elisabeth ja Alexander vihittiin Pietarissa 22.12.1857. Morsian oli 18, sulhanen kuusi vuotta vanhempi. Kahden vuoden kuluttua syntyi esikoinen Kasper.
Elisabeth perusti ensimmäisen Suomen kotinsa 1850-luvun loppupuolella Viipuriin. Suomi oli vielä Venäjän keisarikunnan autonominen suuriruhtinaskunta, missä suomenkieli oli vasta nousemassa ruotsin kanssa samaan asemaan.
Elisabeth synnytti 16 vuoden aikana yhdeksän lasta, joista neljä kuoli varhain. Tyttäristä vain Aino eli vanhaksi, 97-vuotiaaksi.
Raskaat menetykset koettelivat Järnefeltien parisuhdetta, kuten ilmeisesti luonteiden, kulttuurien ja lopulta aatteidenkin erilaisuus.
Sotilaskoulutuksen saanut Alexander eteni vauhdikkaasti urallaan. Alkuun perhe muutti kuvernööri-isän perässä, vielä Kuopioon, missä Elisabeth innostui kirjailija Minna Canthin kanssa kirjallisen salongin ohella naisten ja lasten asiasta.
Kolmikymppisenä Elisabeth opetteli suomenkielen, jota sinnikkäästi puhui lasten opiskelutoverienkin kanssa. Näille Järnefeltien ovet olivat aina auki.
Heihin kuului Vieremältä muuttanut papinpoika, josta myöhemmin tuli tunnettu kirjailija Juhani Aho, ja 1880-luvun alussa Elisabethin rakastettu.
Tolstoilaisuus vei yksinkertaiseen elämään
Suurperheen äidin suhde parikymmentä vuotta nuorempaan lastensa ystävään herätti uteliaisuutta, juoruja ja myös Järnefeltin lapsissa paheksuntaa.
Hanna Nikander näkee asian hyvin inhimillisenä, ilahduttavanakin osoituksena Elisabethin monista puolista. Tämä oli temperamentikas ja tunteellinen elävä nainen, ei pelkkä kulttuuri- ja äitihahmo tai aatteenedistäjä.
”Elisabeth avioitui hyvin nuorena, ja liitto oli kovilla puolison pitkien poissaolojen ja talousvaikeuksien takia. Elisabeth oli paljosta vastuussa, usein yksin.”
Käytännössä pariskunta eli asumuserossa. Noina aikoina avioero oli harvinaista.
Alexander kuoli vuonna 1896. Elisabeth jäi leskeksi 57-vuotiaana.
90-luvulla Järnefeltien elämään oli astunut kirjailija-kreivi Leo Tolstoin luoma elämänfilosofia. Tolstoilaisuudessa pyrittiin noudattamaan Vuorisaarnan ohjeita ja ihailtiin ruumiillista työtä, etenkin maanviljelyä. Elisabeth jakoi opin yhdessä Arvid-poikansa ja Olga-siskonsa kanssa.
Tolstoilaisuudesta ei tullut äidille yhtä suurta elämänsisältöä kuin pojalle, vaikka Elisabeth – yksinkertaiseen elämään pyrkien – muuttikin maalle, Arvidin naapuriin Lohjalle, jatkaen siellä yhteydenpitoaan suomalaisten kansanmiesten ja -naisten kanssa.
Tässä, kuten kaikissa toimissa, suurena etuna ja apuna oli aatelisrouvan jo varhain erinomaiseksi opettelema suomenkieli.
Voisimme oppia Elisabethilta paljon
”Elisabethissa minua koskettaa erityisesti hänen rohkeutensa kulkea omia polkujaan kohti uusia asioita, vieraalla maalla, usein ilman tukijoukkoja”, Hanna Nikander toteaa.
Joissain kirjeissään Elisabeth valittaa kokevansa vierautta, pysyvänsä aina venäläisenä Suomessa. Sukuloinnit Pietarissa varmasti virkistivät, samoin läheisten vierailut Suomen kodissa.
Laajassa lapsuusperheessä hänellä oli muutamia lähimpiään, kuten seitsemän vuotta vanhempi taidemaalariveli Mihail, joka Pietarin Taideakatemian professorina opetti myös sisarenpoikaansa Eeroa. Elisabethia 17 vuotta nuorempi vapaa taiteilija Olga ei perustanut perhettä ja vieraili usein isosiskon luona.
”Me kaikki voisimme oppia Elisabethilta valtavasti, vaikka sopeutumiskykyä toiseen kulttuuriin. Se kertoo ihmisen sivistyneisyydestä. Ihailen myös hänen intohimoaan edistää itselleen tärkeitä asioita”, Nikander mainitsee.
Varsin liberaalin ja eurooppalaisen kulttuurikodin kasvatti toi avarakatseisuutta Suomen vasta heräilevään kaupunkikulttuuriin. Noin 70 Suomen vuotena venäläisemigrantissa nousi pintaan suomalaisuutta arvostava sydämensivistynyt ihminen, joka suvaitsi erilaisuutta ja tahtoi alati oppia uutta.
Nuoruuden kiihkeys laantui aikanaan. Vanhemmalla iällä voimien vähetessä tolstoilaisuus ehkä toi Elisabethille lohtua pettymysten keskellä.
Nuoripolvi oli jo ajanut kulttuurissa ohi, välit niin Juhani Ahoon kuin Minna Canthiinkin viilenneet.
”Elän kumminkin muissa ja kaikkialla …”
Kun Venäjästä tuli Neuvostoliitto ja Suomi itsenäistyi nousi Elisabethinkin ja synnyinmaan välille raja. Myös hänen lesken eläkkeensä loppui, ja taloustilanne tiukkeni entisestään.
Rajan taa jääneiden sukulaisten kohtalokin huolestutti.
Lapset tukivat äitiään, ja välit säilyivät ilmeisen lämpiminä. Kirjeenvaihto jatkui vilkkaana loppuun asti. Yhdessä viimeisimmistään Elisabeth-mamma toteaa: ”Elämä jatkuu ijankaikkisesti, ei niin, että persoonallinen elämä jatkuisi, mutta niin, että minä, joka nyt elää minun ruumiissani, sen ruumiin kuoleman jälkeen elää kumminkin muissa, tai kaikkialla.”
Viimeiset 23 vuottaan Elisabeth asui leskeksi jääneen Kasper-poikansa kanssa useissa osoitteissa Helsingissä, missä kuoli 3.2.1929.
Elisabeth Järnefelt on haudattu Helsingin Hietaniemeen, puolisonsa Alexanderin, lastensa Ellin ja Kasperin viereen.
Elisabethin askelissa Suomen kultakauteen
Venäjä ja Suomi ovat olleet naapureita itsenäisinäkin maina jo 100 vuotta. Sinä aikana, ja sitä ennen on maidemme välillä käyty kulttuurinvaihtoa. Raja on ylitetty usein nimenomaan kulttuurin keinoin.
”Kulttuureissamme on paljon samankaltaisia piirteitä”, Hanna Nikander muistuttaa.
”Elisabeth Järnefeltin aikana kulttuurivaihto oli enemmän yksilöjen, neuvostovuosina taas valtiollisten organisaatioiden välistä.”
Järvenpään museo kunnioitti suomalaisen kulttuurin äitiä juhlanäyttelyllä, josta jatkuvaan ohjelmaan jäi Elisabethin kävely. Reitillä pääsee tutustumaan suomalaistaiteen kultakauteen ja sen merkkihenkilöihin, joista hämmästyttävän moni kuuluu Elisabethin lähipiiriin.
Järnefeltin lapsista Aino ja Eero perustivat kotinsa läheisen Tuusulanjärven rannalle, missä Elisabeth-mamma oli usein nähty vieras.
Samalla rannalla asui Juhani Aho perheineen.
Ahon teoksissa sanotaan näkyvän Elisabethin ja muidenkin Järnefeltien vaatimus taiteen totuudellisuudesta ja arkisuudesta.
Elisabeth ehti myös venäjäntää Ahon tuotannon rinnalla muun muassa poikansa Arvidin tekstejä. Hänen oma käsialansa näkyy vilkkaan kirjeenvaihdon ohella Lukemista lapsille-kirjasessa.
Kaikki, totta kai, kauniilla suomenkielellä.
LISÄÄ ELISABETH JÄRNEFELTISTÄ
– Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani, WSOY, ensimmäinen painos ilmestyi 1928-30.
– Pirjo Hämäläinen-Forslund: Elisabetin romaani, Järnefeltin perheen pietarilainen tausta. WSOY 1999.
– Elisabeth Järnefeltin kirjeitä 1881- 1929, toimittanut Suvi Sirkku Talas. SKS 2013.