Venäjän Aika 4/2020

Pohjois-Vienaan maitovalaita katsomaan

Venäjän Ajan viime numerossa ylitin itärajan Kainuussa, Vartius–Lytän raja-asemalla. Nyt on vuorossa Koillismaa ja Kuusamo–Suoperän raja-asema. Sen kautta pääsee näkemään Vienan Karjalan harvaan asutun pohjoisosan kyliä ja jopa Vienanmeren maitovalaita.

Vienan Karjala, venäjäksi Belomorskaja Karelija (Беломорская Карелия), on itä-länsisuunnassa 100–220 kilometriä leveä alue Vienanmeren rannikolta länteen, eteläosaltaan Suomen rajalle asti. Meille suomalaisille se on läheinen erityisesti runonlauluperinteensä takia.

Tärkeimmät runokylät ovat Kainuun ja Pohjois-Karjalan korkeudella, mutta myös pohjoisempana, Koillismaan korkeudella on Vienassa asunut karjalaisten ja suomalaisten esi-isiä. Useilla kylistä on suomenkieliset nimetkin.

Kulkuyhteydet Koillismaalta valtakunnan rajan yli ovat niukat. Rautatietä ei ole, ja maantieliikenteelle on vain yksi raja-asema, Kuusamo–Suoperä. Sinne vie Suomen puolelta noin 45 kilometriä pitkä Lämsänkyläntie, joka alkaa viitostiestä (E63) noin kahdeksan kilometriä Kuusamon eteläpuolelta. Tiellä on hyvä asfalttipinta.

Myös asemarakennukset näyttävät hyväkuntoisilta ja moderneilta, sillä raja-asema avattiin noin 14 vuotta sitten. Paperiasiat hoidetaan sisätiloissa. Ajaessani elokuussa 2019 täältä rajan yli, olin raja-aseman ainoa asiakas sen noin 15 minuutin ajan, mikä paperitöihin ja tarkastukseen tarvittiin.

Kuusamo–Suoperän raja-asema on matkailijoille auki olevista itärajan asemistamme toiseksi pienin. Vuonna 2019 rajan ylitti täällä noin 46 400 autoa. Vastaava lukema Niirala–Värtsilän raja-asemalta oli noin 734 000.

Maitovalas Varvara on vielä keskenkasvuinen, mikä näkyy harmaasta väristä (aikuinen on valkoinen).

Soratietä laajan korpialueen läpi

Venäjän puolelta alkava tie A136 (joissakin kartoissa 86K-127) ei ole Lämsänkyläntien veroinen asfalttiväylä, vaan kapea ja kuoppainen soratie. Karjalan tasavallassa käy normaalivuosina noin 800 000 turistia. Heistä 85 prosenttia tulee kotimaasta eli Venäjältä. Toki ulkomaisia turisteja toivotaan lisää, mutta tienparannusinvestoinnit kohdistetaan tiheämpään asutuille eteläisille seuduille.

Venäjän rajavyöhykkeen itärajalla, noin yhdeksän kilometriä Suoperän raja-asemalta, on pysäytys ja passin vilkaisu. Siitä eteenpäin tie on leveämpää ja kunnoltaan parempaa soratietä. Asumatonta korpea riittää vielä 47 kilometriä, kunnes tullaan Pääjärveen kylään.

Noin 1,5 kilometriä ennen kylää on Tuhkajoen ylittävän maantiesillan lähellä Tuhkapatuna-koski (Тухкападун, Tuhkapadun). Sinne on tehty pieni retkikohde katoksineen, kävelysiltoineen ja nuotiopaikkoineen. Nimi tulee karjalan kielen sanoista tuhka, joka tarkoittaa hienoa hiekkaa, sekä patuna, vesiputous.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pääjärven kylä

Tuhkapatuna oli myös kylän alkuperäinen nimi. Nykyinen nimi Pääjärvi (Пяозeрский, Pjaozerski) otettiin käyttöön vuonna 1973, kun suomalaiset rakensivat Neuvostoliitolle tilaustyönä Tuhkajärven pohjoisrannalle pienen taajaman metsäteollisuuden tarpeita varten.

Uusi nimi tuli 15 kilometriä kylän pohjoispuolella olevan suuren (pinta-ala 659 km2) Pääjärven mukaan. Siihen virtaavat Oulankajoen tuomina muun muassa Kitkajärvien vedet Suomesta. Pääjärvestä vedet jatkavat pohjoiseen ja laskevat lopulta Vienanmeren Kantalahteen.

Kylässä toimi 1990-luvulla iso saha, ja tuolloin asukkaita oli lähes 3 000. Metsäkombinaatin lopetettua työpaikat vähenivät, ja asukkaita on enää noin 1 600. Pääjärvellä on kuitenkin yhä muun muassa kauppa, pieni hotelli ja bensa-asema. Rautatien pääteasemakin on, mutta radalla ei ole ollut matkustajaliikennettä 1980-luvun jälkeen.

Alueen tärkein matkailuhoukutin on Paanajärven kansallispuisto, jonne vievä tie lähtee Pääjärveltä. Kylässä on kansallispuiston vierailijakeskus, josta voi hankkia luvan puistoon pääsyyn.

Kiestingin kylä sijaitsee suuren Tuoppajärven pohjoisrannalla.

Sohjana ja Kiestinki

Pääjärveltä itään vievä soratie on kohtalaisen hyvässä ajokunnossa. Noin 20 kilometrin ajon jälkeen ylitetään Sohjananjoki, muutaman kilometrin pituinen uoma, jota pitkin suuri (986 km2) Tuoppajärvi laskee Pääjärveen.

Kauniilla paikalla joen pohjoispuolen rinteellä on Sohjanan (Софпорог, Sofporog) kylä. Täällä oli ennen jopa 2 000 asukasta, mutta nyt heitä on enää noin 300.

Sohjanasta 28 kilometrin päässä on seudun suurin taajama, Kiestinki (Кeстеньга, Kestenga). Se oli kukoistusaikoinaan 1970-luvulla yli 3 000 asukkaan pitäjän keskus. Kiestingissä toimi iso minkkitarha, jonka lopetus oli isku kylän elämälle. Nykyisin väkeä lienee noin tuhat.

Lähimpänä Tuoppajärveä olevan Pengerkadun (Набережная улица, Naberežnaja ulitsa) varrella on vanhoja puurakennuksia. Sen itäpäässä on pari kauppaa. Rannasta kauempana on taajaman ainoa päällystetty kylätie, Neuvostoliiton katu (Советская улица, Sovetskaja ulitsa). Sen länsipäästä löytyvät FAP-ensiapuasema ja tsasouna.

Sosnovyin koulu on komeassa puurakennuksessa.

Mäntykylästä Louheen

Itään mennessä seuraava kylä on Kiestingistä noin 29 kilometrin päässä. Sillä on monta nimeä: tienvarsikyltissä lukee Сосновый (Sosnovyi) ja sen alla suomeksi Mäntykylä, mutta jostain syystä kartoissa kylän nimi on Suurijärvi.

Kylä on Jelovoje-järven etelärannalla. Ei Jelovoje suuri järvi ole, noin kilometrin päässä näkyy pohjoisranta. Asukkaita kylässä on enää vajaa 500, mutta koulu ja kauppa siellä on.
Kestopäällystetty tie Sosnovyistä itään on kohtalaisen hyvässä kunnossa, joten 27 kilometrin matka Pietari–Murmansk-valtatielle E105 menee nopeasti.

Kahdeksan kilometrin päässä valtatien itäpuolella on Louhi (Лoухи), Muurmannin radan varressa oleva vajaan 4 000 asukkaan kaupunki. Taajama on melko kapea ja pitkä, ja sen talot ovat enimmäkseen matalia, vain muutama neuvostoaikainen kerrostalo on seassa. Pääkadun lähettyvillä on kauppojen ja virastotalon lisäksi myös hotelli Remstroi.

Tšuuppa lahden päässä

Louhesta pohjoiseen on Karjalan tasavallassa pääasiassa pienehköjä kyliä. Ainoa kaupunkimainen taajama on 48 kilometrin päässä oleva Tšuuppa (Чупа, Tšupa). Se sijaitsee valtatiestä 13 kilometriä itään Muurmannin radan takana.

Suomalaisjoukot kävivät tuhoamassa Tšuupan kylän vuonna 1589. Näinkin pienistä ja Suomesta katsottuna kaukaisista paikoista löytyy historiallista tukea joidenkin nykyisten venäläispoliitikkojen väitteille lännestä tulevasta uhasta.

Tuoreempaa uhkaa on tullut omasta takaa: vuonna 2006 Karjalan tasavallan päämies Sergei Katanandov julisti kylän toivottomaksi ja kehotti asukkaita jättämään kotinsa. Kyläläiset eivät totelleet: Tšuupassa on yhä noin 2 200 asukasta.

Tšuuppa on Vienanmereltä noin 20 kilometriä sisämaahan yltävän, vuonomaisen lahden pohjukassa. Taajamassa on neuvostoaikana rakennettuja kerrostaloja vierekkäin vanhojen, tummanharmaiden karjalaispuutalojen kanssa. Kylässä on kauppojen lisäksi myös bensiiniasema ja pieni majatalo.

Tšuupan kaupunkimaisessa taajamassa on sulassa sovussa neuvostoaikaisia kerrostaloja ja hirsimökkejä.

Napapiirille ja sen yli

Tšuupasta voisi jatkaa kauemmas itään kohti Vienanmeren rannikkoa katselemaan pikkukyliä, kuten Malinavaaraa, Ala-Puulonkia, Plotinaa ja Kierettiä. Jotkut niistä ovat autioita, joissakin on muutama asuttu talo. Kylien harmaahirsiset ja -lautaiset rakennukset ovat kuin Elias Lönnrotin ajoilta, ja niiden seassa on jokunen valkoiseksi rapattu isompi talo.

Ajetaan nyt kuitenkin sileää valtatietä Tšuupan risteyksestä 29 kilometriä pohjoiseen, kunnes näkyy viitta Poljarnyi Krugiin (Полярныи Круг, Napapiiri). Vielä ei olla todellisella napapiirillä, sinne on tästä 17 kilometriä.

Poljarnyi Krug on pieni Muurmannin radan asemakylä. Sen sivuitse menee valtatieltä alkava tie 86K-124 Nilmilahteen Vienanmeren rannalle. Tuo soratie oli ainakin vuonna 2016 niin hankala ajettava, että 28 kilometriä pitkä taival vei melkein puolitoista tuntia.

Tällaisia tai vielä huonompia ovat monet Vienan Karjalan pohjoisosan kylien väliset tiet. Siksi ajoneuvoksi sopivin on reilulla maavaralla ja nelivedolla varustettu auto tai – kuten minun tapauksessani – enduromoottoripyörä.

Sosnovyissäkin käydään torikauppaa, vaikka asukkaita on enää vajaa 500.

Nilmilahti Vienanmeren rannassa

Nilmilahti (Нильмогуба, Nilmoguba) on karjalaisten 1900-luvun alussa perustama kylä napapiirin pohjoispuolella Vienanmeren Mustalahteen laskevan Nilmijoen suussa. Kylässä toimii vuonna 2007 perustettu matkailualan yritys Polar Circle.

Lähes tiettömän taipaleen takana oleva matkailuyritys kuulostaa kaupalliselta katastrofilta. Asiakkaita näytti kuitenkin olevan mukavasti: ulkomaalaisia Keski-Euroopasta asti ja lisäksi venäläisiä nuorisoryhmiä, koululaisia luokkaretkellä tai kesäleirillä.

Polar Circlen ansiosta Nilmilahden lähes autioitunut kylä on herännyt uuteen eloon. Nyt yli kymmenen perhettä viettää siellä talvetkin, ja rakenteilla on uusia taloja. Kylässä on pieni myymälä, ja matkapuhelinverkkokin sinne yltää.

Kiestingin tsasounan kunnostus oli kesällä 2019 päättymässä.

Täyshoitoa, sukellusta ja valaita

Vastaanotto Polar Circlessä oli ystävällinen, ja kommunikointi sujui englanniksi. Majoitustilat ovat siisteissä mökeissä, jotka ovat nykyaikaisesti varustettuja. Niiden viemäröinti on kylläkin ahdas, joten vessapaperit piti käytön jälkeen laittaa Kreikan lomasaarilta tuttuun tyyliin roskapönttöön, ei vessanpönttöön.

Varasin majoituksen kesällä 2016 täältä, koska muualla oli täyttä. Asuminen oli tuolloin kallista, yli 150 euroa yöltä yhden hengen huoneessa. Nykyinen hinta, noin 6 000 ruplaa eli 66 euroa/vuorokausi, on kohtuullinen, sillä hinta sisältää aamiaisen, lounaan ja päivällisen. Seisovassa pöydässä oli tarjolla kolmea lajia lämmintä ruokaa sekä laaja valikoima jälkiruokia ja leivonnaisia.

Polar Centre tarjoaa halukkaille kalastusta, retkiä haaksirikkoutuneiden laivojen hylyille ja opastettuja vaelluksia koskemattomaan luontoon. Erikoisuutena on sukellus, kuten yrityksen aiempi nimi Dajv-Tsentr Poljarnyi Krug, englanniksi Arctic Circle Dive Centre, kertoi.

Tapaaminen Varvaran kanssa

Mustalahteen yltävän niemen kupeessa on kaksi isoa verkkoallasta belugoille eli maitovalaille. Niitä tarhataan ja opetetaan myytäväksi delfinaarioihin ja eläintarhoihin. Eläintenhoitajat pitävät eläimille päivittäin kolme ruokinta- ja opetustuokiota, joita seuraamaan otetaan pieniä turistiryhmiä.

Kesällä 2016 altaissa oli vain yksi valas, 5-vuotias Varvara, vielä keskenkasvuinen belugatyttö. Sentään jo nelimetrinen ja taitava temppuilija. Varvara poseerasi halukkaasti lähikuvia varten ja tarjoutui siliteltäväksi.

Belugoilla on nahan alla paksu rasvakerros lämmöneristeenä. Päättelin, että hennot silittelyt eivät traanin läpi tunnu, ja käytin jämäköitä otteita. Siitäkös valastyttönen tykkäsi. Erityisesti sitä miellytti pyrstön väänteleminen.

Kun läksimme ruokintatuokion jälkeen kävelemään kohti rantaa, eläintenhoitaja pysäytti minut ja kehotti katsomaan taakse. Varvara oli seurannut minua altaan poikki. Minun piti palata sen luo sanomaan hyvästit. Sääliksi kävi älykkään merinisäkkään ikävä: normaalisti belugat elävät laumoina rajattomissa merivesissä, eivät yksinään pienissä aitauksissa tai delfinaarioissa.

Ohi saksalaismaasturista

Aamulla lähtiessäni näin tiellä karkeakuvioiset rengasjäljet. Vähän aiemmin oli paikalta lähtenyt MAN-kuorma-auton alustalle tehty matkailuauto. Sitä olin edellisenä iltana ihaillut: neliveto, valtavat renkaat, iso maavara, vankka runko, vinssit molemmissa päissä, polttoainevarannot 3 000 kilometrin ajoon yms.

Saksasta Heilbronnin kaupungista oleva auton omistaja kertoi ajelevansa vaimonsa kanssa aina puoli vuotta kerrallaan eri puolilla maailmaa. Nyt heidän suuntanaan oli Nilmilahden jälkeen ensin Vienanmeren pohjoisrannikko eli Turjanranta, sitten Kuolan niemimaan sisäosat, Murmansk ja lopuksi Pohjois-Norja.

Päivän lepo Nilmilahden täysihoidossa oli tuottanut tulosta, joten etenin moottoripyörälläni varmaotteisesti pitkin kuoppaista tietä. Tavoitin saksalaispariskunnan erikoisajoneuvon ja painalsin sen ohi. Valtatien E105 varteen päästyäni totesin, että keskinopeuteni oli ollut komeasti 22 kilometriä tunnissa!

Takaisin länteen

Olipa jälleen mukava lasketella tasaista Pietari–Murmansk-valtatietä kohti etelää. Louhen kohdalta käännyin tielle A136 kohti länttä ja Kuusamo–Suoperän raja-asemaa. Pysähdyin tauolle Sosnovyin kylän länsipuolella muistomerkkinä olevan tykin lähelle.

Meitä suomalaisia joskus mietityttää Venäjällä sotamuistomerkkien paljous. Toki meilläkin niitä on, ja yksi komeimmista on Suomussalmella sijaitseva Raatteen portti. Sen aiheena on Raatteentien taistelun torjuntavoitto vuonna 1940 tapahtuneesta Neuvostoliiton hyökkäyksestä.

Noin 200 kilometriä Raatetta pohjoisempana, Kiestingin taisteluissa, Neuvostoliiton armeija sai torjuntavoiton pysäyttäessään suomalais- ja saksalaisjoukkojen yritykset päästä Muurmannin radalle. Sosnovyin muistomerkki on pystytetty noissa taisteluissa vuosina 1941–42 kuolleiden puna-armeijan sotilaiden kunniaksi. Heitä oli peräti 15 000.

Luku auttaa ymmärtämään, miksi Neuvostoliiton sodanjälkeistä tilaa on luonnehdittu sanonnalla ”sukupolvi vailla isiä”. Peter von Baghin Sodankylä ikuisesti -dokumentissa venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Smirnov kertoo, että hänen ollessaan koulussa luokan 40 oppilaasta vain seitsemän isä oli elossa.

Ensi kerralla mennään itärajan yli yhä pohjoisempana. Sallan raja-asemalta ajetaan Kantalahden kaupunkiin ja edelleen Kuolan niemimaalle.

Teksti ja kuvat VEIJO SAANO

Jaa artikkeli