Aineksia kirjoihin erikseenkin olisi riittänyt myös kansanedustajan, rauhanaktiivin, lääkärin, Itämerikeskuksen johtajan tai Kellokosken mielisairaalan ylilääkärin elämästä. Mutta kyseltyjen muistelmien sijaan Ilkka Taipaleen sai tarttumaan kynään lehdistön Venäjä-kirjoittelu, missä ei näkynyt mitään hyvää. Syntyi kirja Venäjä – mon amour (Into, 2015). Se on valtaisa kokoelma tarinoita, joista oli Taipaleen mielestä helpompi rakentaa kirja gogolmaisessa hengessä.
Tarinat eivät etene kronologisessa järjestyksessä, vaan aivan kuten Taipaleen polveilevassa puheessakin, ne risteytyvät toisiinsa ja saavat sivujuonia, kun aiheeseen liittyvä yksityiskohta tulee mieleen. Kirjassa kaikki elämät ovat mukana käynneillä sairaaloissa ja vankiloissa, rauhanliikkeen tapaamisissa sekä oman suvun juurilla. Rinnalla kulkee vahvasti vaimo Vappu Taipale.
Kiinnostus Venäjään
Kirjan alku taustoittaa Taipaleen polkua rauhanaktivistiksi ja poliittisen uran alkua Vanhan ylioppilastalon Pro Patria -taulun ja Akseli Gallen-Kallelan Kullervon sotaanlähtö -freskon välistä. Ensimmäiset kokemukset Venäjästä tulivat lääketieteen kandidaattikurssin matkalla Leningradiin 1963. Taustaan kuuluvat myös kiinnostuksen herääminen venäjän kieleen sekä mutkat Neuvostoliiton aikana.
Mutkia olivat luomassa sekä venäläiset että suomalaiset. Taipaleen kiinnostus Kiinaan ei helpottanut asiaa.
Taipaleen todellinen Venäjä-innostus heräsi 1980-luvun puolivälin jälkeen. Erityisesti vuonna 1989 ja 1990-luvulla tuntui olevan mahdollista päästä kaikkialle. Smolna, vankilat, mielisairaalat – moniin aiemmin täysin suljettuihin paikkoihin olivat ovet auki.
Linkki Venäjään oli sekin, että isoäiti oli syntynyt Penzassa kapteeni-insinööri-isänsä ollessa siellä rautatietä rakentamassa. Vuonna 2005 Taipale sukulaisineen tutustui isoäidin synnyinkaupunkiin.
He saivat siellä kuvernööriltä kuninkaallisen vastaanoton. Kiinnostusta Venäjään lisäsi myöhemmin sekin, että Taipaleen pojan teetettyä geenikartoituksen kävi ilmi, että isän puoleista perimää on Venäjän Kaukoidästä. Arvoitus siitä, onko suomalainen kemisti Konstantin Taipale sukua ja mitä hänelle tapahtui 1938, on edelleen ratkaisematta.
Venäjän matkoilla
Taipaleen matkat ovat vieneet rauhan ja lääketieteen konferensseihin, vankileireille, vankiloihin: – Vorkuta on yksi maailman väkivallattoman historian kovimmista paikoista, kun vangit nousivat väkivallattomaan vastarintaan.
– Krestyn vankila vasta raju homma oli. Olen sentään ollut Biafrassa kaksi päivää ennen kuin sota loppui. Olimme Krestyssä SPR:n pääsihteerin Markku Niskalan kanssa ja kysyin, mikä on sun helvetti, hän oli ollut Etiopiassakin. Kyllä se tää Kresty on, niin lähellä Suomea.
Yksi haave oli kalareissu kavereiden kanssa. Se toteutui Konstantin-lääkäriystävän avulla Arkangelista Nenetsiaan, missä viimeinen osuus matkattiin helikopterilla runsaiden tarjoiluiden kera. Perillä odottivat kalaisat vedet harjuksineen, haukineen ja ahvenineen.
Kirjasta voi myös lukea, miten Taipale melkein osti lempikaupungistaan Arkangelista talon Vienanjoen rannalta. Hänet on myös kutsuttu Arkangelin lääketieteellisen yliopiston kunniatohtoriksi 2004, toisena ulkomaalaisena tromssalaisen professorin jälkeen.
Itämerikeskuksen aikana syntyi ajatus matkaoppaista vähemmän tunnetuille lähialueille. Taifuuni-pienkustantamo (myöhemmin osa Like-kustantamoa) oli aloittanut Sankarimatkailijan opas -sarjan.
Niin syntyi Susanna Niinivaaran Sankarimatkailijan Kaliningrad ja Jussi Konttisen teokset Arkangeli ja Komi. Sarja on jatkunut ja alueellisesti laajentunut: Tatarstan, Penza ja Mordva, Jugra (suomalais-ugrilaisten hantien, mansien ja nenetsien seudut). Taipale iloitsee siitä, että sarja jatkuu. Tänä vuonna julkaistaan Esa-Jussi Salmisen Sankareitten Marinmaa ja Udmurtia. Kesken on Antti Kauppisen kirja Pihkovasta ja Novgorodista.
Rauhanaktivisti
Kun Rauhanliitto Kari Välimäen toiminnanjohtajakaudella vuonna 1989 aloitti laajemman yhteistyön Neuvostoliittoon, Taipale matkusti Välimäen kanssa Moskovaan ja Leningradiin suunnittelemaan symposiumia Leningrad – avoin kaupunki.
He tutustuivat uusiin ihmisiin, järjestöjen ja säätiöiden ituihin.
Moskovassa he kävivät kadulta ohimennen duumassa, jossa ei passeja tarkastettu eikä metallipaljastimia ollut. Leningradissa he marssivat paikallisten aktivistien kanssa Smolnaan, jonka ovien takana olleista puolivapisevista virkamiehistä Taipale toteaa: He eivät tienneet, mitä kaduilla ja kansan päässä tapahtui.
Viranomaiset lupasivat auttaa symposiumin järjestelyissä, mutta toivoivat, että avoimen sijasta Leningrad olisi kulttuurikaupunki
Taipaleen läheisimpiä kontakteja Venäjällä on Taškentissa vuonna 1937 syntynyt kansainvälisen oikeustieteen tohtori Tair Tairov. Tämä osallistui Neuvostoliiton aikana Maailman Rauhanneuvoston (World Peace Council) toimintaan ja toimi myös organisaation tietotoimiston johtajana Helsingissä vuodesta 1979.
Sinä aikana hänellä oli merkittävä rooli siinä, että Greenpeace-järjestön Sirius-laiva pääsi purjehtimaan Helsingistä Leningradiin vuonna 1982.
Taipale nostaa esiin Tairovin ansion siihen, että vuonna 1991 konventio järjestettiin Moskovassa. Siihen osallistui yli 600 Länsi-Euroopan rauhanaktivistia. Taipale muistelee ilmassa olleen outoa jännitystä. Hän koki sen itsekin kolkutellessaan ovia Jaroslavskaja-hotellin kampuksella omaa majapaikkaansa etsien.
Monien ovien takana oli sotilaita. Palattuaan matkaltaan Moskovasta Taipale kuuli Gennadi Janajevin, Boris Pugon ja muiden vallankaappauksesta. Myöhemmin ihmeteltiin, miksi kaappaus tehtiin maanantaina eikä viikonloppuna, kun ihmiset olisivat olleet kotona ja datšoillaan.
Taipale kertoo kuulleensa syyn olleen mahdollisesti siinä, ettei Janajev halunnut nähdä kuuttasataa ulkomaalaista aktivistia panssareiden edessä ja siirsi siksi tapahtuman maanantaiksi.
Lääkärinä
Taipaleen eri elämät yhdistyvät usein. Lääkäritkin ovat olleet rauhantyössä. Hänellä oli mielenkiintoinen tehtävä Mihail Gorbatšovin vierailun yhteydessä 1989. Näyttääkseen maansa avointa suuntaa Gorbatšov halusi lähettää edellään sata neuvostoliittolaista henkilöä, jotka Rauhanliitto ja Rauhanpuolustajat saivat nimetä.
Suomeen saapui muun muassa ydinsukellusveneen kapteeni, aseistakieltäytyjä, kirjailijoita, sosiologeja, yhteiskuntatutkijoita sekä Taipaleen ehdotuksesta kolme iloista gruusialaista kokkia. Tulijoille järjestettiin yksilöllistä ohjelmaa, Taipaleen kontolla oli ylipainehoidon professori Jevremov.
Ongelmaksi muodostui se, että Suomessa hoitoa pidettiin silloin monilla lääketieteen aloilla neuvostoliittolaisena huuhaana. Mutta onnekseen Taipale sai rauhanliikkeen tueksi maamme merivoimat! Ylipainehoitoa käytettiin silloin sukelluslääketieteessä.
Taipale toteaa muutenkin suomalaisten suhtautuvan varsin epäluuloisesti venäläiseen lääketieteeseen. Neuvostojohtajien henkilääkärin Jevgenij Tšazovin luentoa Meilahden sydänlääkäreille oli vaikea järjestää väheksynnän takia.
Myöhemmin hänen hoitoinnovaationsa sydänveritulpan liuotushoito on tullut yleiseksi Suomessakin. Viimeisimpänä epäluulo on kohdistunut Sputnik-rokotteeseen. Venäläisissä yliopistoissa on koulutettu suomalaisia lääkäreitä, joista on Taipaleen mukaan tullut erittäin hyviä kenttälääkäreitä. Hän lisää, että ennakkoluulot vielä 1960-luvulla olivat vahvoja kaikkea ulkomaalaista koulutusta kohtaan. Myös Ranskassa, Saksassa tai Sveitsissä kouluttautuneiden oli vaikeampi työllistyä Suomessa, vaikka pula lääkäreistä oli kova.
– Meitä oli silloin 4000, nyt 24000!
Vastakysymykseen siitä, että lääkäreistä tuntuu nytkin oleva pula, Taipale vastaa kaiken olevan suhteellista:
– Potilaat valittavat pikku asioista.
Lääkärin muistelmatkin ilmestyivät myöhemmin. Eivät nekään tavallisina muistelmina, vaan kirja Mielisairaalassa (Into, 2017) on sosiaalipoliittinen ja lääketieteellinen ohjelmajulistus ja toimintaohje. Sen ensimmäisessä luvussa Taipale lainaa venäläistä klassikkokirjailijaa:
– Dostojevski on todennut, että vankilat ja mielisairaalat ovat yhteiskunnan peili. Jos peiliä korjataan, kuva yhteiskunnasta muuttuu.
Seikkailut jatkuvat
Venäjä Mon Amour -kirjan lopulla Taipale kirjoittaa: ”Seikkailuni tulevat jatkumaan”. Niin on jatkunut muun muassa yhteistyö venäläisten taiteilijoiden kanssa. HUS:n taidetoimikunnan puheenjohtajana hän kertoo innostuneena, miten Retretin ja Emman johtajana toimineen Markku Valkosen kontaktien kautta avautuivat ovet Venäläisen museon maanalaisiin arkistoihin Pietarissa.
Taidetoimikunnan tavoitteena on tehdä Suomen sairaaloista kauniita. Ensisijaisesti on hankittu suomalaisten taiteilijoiden töitä, mutta vähitellen laajennettiin Baltiaan ja Pietariin.
Myös kansalaisyhteistyö on jatkunut.
Kirjan venäläiseen käännökseen Kustannus Oy Kunnia, 2020) ehti mukaan Lokakuun vallankumouksen 100-vuotispäivän aikaan suunniteltu vierailu Špalernajan vankilaan, jossa Taipale oli aiemmin käynyt.
Pari päivää ennen matkaa, jota Taipaleen arvostama suurlähettiläs Aleksandr Rumjantsev oli auttanut järjestämään, tuli Venäjän viranomaisten kielteinen vastaus. Kukkaseppele jouduttiin jättämään vankilan portille, mistä se katosi nopeasti.
Taipaletta on pyydetty usein puhumaan Pietarin pääkonsulaattiin. Hän toteaa, että on joutunut näkemään myös surullisen puolen yhteistyössä. Anna Skvartsovan vetämä järjestö julistettiin viisi vuotta sitten ulkomaiseksi agentiksi EU:lta saadun rahoituksen takia.
Skvartsova jatkaa silti aktivistina, vaikka järjestön työntekijämäärä jouduttiin pudottamaan.
Kirjan jälkeen myös matkat Venäjälle ovat jatkuneet, viimeisimpänä Kamtšatkalle:
– Aivan loistava paikka, missä suomalaiset ovat aika vähän käyneet, Taipale hehkuttaa.
Näin lähellä ja näin vähäiset kontaktit
Omien kokemustensa ja laajojen verkostojensa valossa Ilkka Taipale murehtii sitä, että Suomessa pidetään niin vähän yhteyksiä yllä venäläisiin. Hän pohtii:
– Onko nykyisillä kansanedustajilla kontakteja Venäjällä? Käyvätkö siellä lautakunnat enää nykyään?
Vaikka kirja on Venäjästä, niin Taipaleen monialainen aktiivisuus tuo siihen näkymiä muistakin maista. Neuvostoliiton sosialismin rinnalle nousevat Kuuba, Korea, Kiina ja Vietnam sekä lämpimät suhteet Baltian maiden toimijoihin. Samoin pulppuilee hänen tarinansa eri suuntiin. Sata suomalaista sosiaalista innovaatiota -kirja on käännetty venäjäksi, mutta myös lukuisille muille kielille.
Siitä lähtee juttu kohti Irania: kun kirjaa käännettiin farsiksi, piti Arjen seksuaalisuus -luku vaihtaa mämmiin. Sota ja terveys -kirjasta kerronta siirtyy sujuvasti Arkangelista Syyriaan, kun Taipale huomauttaa, että 40 % syyrialaisista lääkäreistä oli koulutettu Venäjällä.
Monipolvisesta pohdiskelustaan hän toteaa kuitenkin:
– Mutta jollain tavoin mun elämä on johdonmukaista siinä, että en rasita kavereita kaikella.
Mosambik-seuran asiat, psykiatrien yhteistyö ja HUS:n taidetoimikunta pysyvät omissa lokeroissaan. Monet asiat ovat vaatineet myös pitkäjänteisyyttä, esimerkiksi War or Health -kirja julkaistiin lähes 50 vuotta sen jälkeen, kun idea oli syntynyt. Venäjänkieliseen käännökseen Voina ili zdorovje liittyy taipalemaisen hurja tarina kääntäjän ja käsikirjoituksen tuhoutumisesta talon räjähdyksessä. Kirja Venäjä – mon amour taas on suorastaan hengästyttävä lukukokemus, tarinoiden runsaudensarvi.
Ilkka Taipale: Venäjä mon amour Into, 2015 296 sivua, sidottu, 29 €. Osta omasi: kauppa.intokustannus.fi
Teksti: Virve Obolgogiani