Venäjän Aika kulttuuri

Ei elämää ilman Toivoa!

Toivo ry on Kouvolan seudulla asuvien, Venäjältä Suomeen muuttaneiden naisten yhteisö. Ryhmä koostuu eri-ikäisistä ja erilaisen taustan omaavista henkilöistä, joista osa on saapunut Suomeen hiljattain ja osa asunut maassamme jo vuosikymmeniä.

Toivo ry on Kouvolassa asuvien venäläistaustaisten naisten yhdistys. Larisa Jaatinen (vas.) ja Nina Rajamäki panivat tanssiksi.

Toivo ry:n viikkotapaaminen Kouvolan Porukkatalossa on käynnistynyt. Oikeaan huoneeseen on helppo löytää, sillä iloinen venäjänkielinen puheensorina kantautuu jo talon alakerroksiin.

Porukkatalo on Kouvolan kaupungin ylläpitämä, lähinnä yhdistystoimintaa varten tarkoitettu monitoimirakennus. Entinen teollisuuskiinteistö sopii nykyiseen toimintaansa erinomaisesti.

Kaupunki perii Porukkatalon tiloista pientä vuokraa, mutta 10 ensimmäistä käyntikertaa ovat tiloja käyttäville kerhoille ja yhdistyksille maksuttomia.

– On hienoa, että Kouvolan kaupunki tukee yhdistysten toimintaa tällä tavoin, kehuu Julia Romanova. Pietarista Suomeen vasta puolitoista vuotta sitten muuttanut Romanova on Toivo ry:n organisaattori ja puuhanainen yhdessä Riikasta kolme vuotta sitten muuttaneen Ruslana Pennien kanssa.

Ruslana on ammatiltaan kampaamoalan yrittäjä ja Kouvolaan muutettuaan hän perusti kaupungin keskustaan välittömästi parturikampaamon eli Rufina Studion. Nyt toiminta on laajentunut nopeasti ja peruspalvelujen lisäksi yritys tarjoaa monipuolisia kauneudenhoitopalveluita, kuten ihonhoitoa, manikyyriä, pedikyyriä ja vesihierontaa.

– Rufina Studiolla on runsaasti myös kantasuomalaisia asiakkaita, mutta omalla tavallaan yritys toimii venäläistaustaisten verkostoitumisalustana. Toivo ry:n tilaisuuksia järjestetään Porukkatalon ohella myös parturi-kampaamon tiloissa, Ruslana kertoo.

Käden taidot kunniaan! Nina Rajamäki (vas.), Julia Romanova, Elma Tolmatshova ja Larisa Jaatinen taiteilevat yhdessä.

Suomenvenäläisyyden laaja kirjo

Kouvolan seudulla asuvien venäläistaustaisten henkilöiden lukumäärästä on vaikea esittää arvioita.

Väki on erittäin heterogeenistä, eli eri-ikäistä ja eri aikoina paikkakunnalle saapunutta. On inkeriläistaustaisia paluumuuttajia, työn tai opiskelupaikan perässä saapuneita sekä avioliiton tai sukulaissuhteen myötä maahan muuttaneita.

Osalla Suomeen muuttaneista on edelleen ainoastaan Venäjän passi, joillakin vain Suomen passi ja eräät ovat kaksoiskansalaisia.

Osa maahanmuuttajista tuo taustansa avoimesti julki, mutta kaikki eivät pidä meteliä venäläisyydestään, vaan ikään kuin maastoutuvat osaksi suomalaista valtaväestöä. Tiedossa ei ole missä määrin Ukrainan sota on vaikuttanut Venäjältä muuttaneiden käyttäytymiseen ja vastaavasti suomalaisten asennoitumiseen venäläistaustaisia kohtaan.

Ainakaan Kouvolan seudulla ei ole raportoitu yhteentörmäyksistä suomalaisten ja venäläisten eikä myöskään venäläisten ja Suomeen pakolaisina muuttaneiden ukrainalaisten välillä. Toki voi olla mahdollista, että syrjivää käytöstä tai häiriköintiä kokeneet vaikenevat kokemastaan.

– Omalta kohdaltamme voimme vakuuttaa, että suomalaisten suhtautuminen meihin maahanmuuttajiin on ollut kaiken aikaa erittäin korrektia ja kannustavaa, Julia ja Ruslana sanovat.

Politiikka on tabu

Kouvolassa on vuosien ja vuosikymmenten mittaan toiminut monilukuisia yhteistoimintaryhmiä ja kaveriverkostoja, joissa suomenvenäläiset ovat kohdanneet. Usein verkostoituminen lähtee tarpeesta viedä viestiä (tai jotain konkreettisempaa) Venäjälle/Venäjältä.

Toivo ry:n ohella Kouvolassa on pitkään toiminut esimerkiksi jalkapalloa puulaakitasolla harrastava jalkapallojoukkue Kouvolan venäläiset pojat.

Julia ja Ruslana kertovat, että Toivo ry:n perustamista tavallaan edistivät ulkoiset tapahtumat, eli pitkäksi venähtänyt koronaepidemia ja viime keväänä käynnistynyt Venäjän aseellinen hyökkäys Ukrainaan.

Tilanteessa, jossa ihmiset ovat poikkeuksellisen ahdistuneita ja epätietoisia, tarjoaa yhdistystoiminta ikään kuin sosiaalisen varaventtiilin arjesta selviytymiseen.

Pari tuntia kestävän tapaamisen myötä arkihuolet unohtuvat, ja osallistujat poistuvat tilaisuudesta hyvillä mielin.

Toivo ry:n toimintamuodot eivät ole vielä täysin vakiintuneita, mutta ohjelmassa on yleensä kielikoulua, askartelua, runojen lausuntaa ja jopa tanssia. Venäläisten perinneruokien valmistuskin aiotaan ottaa ohjelmaan.

18-vuotias Sofia Romanova on muuttanut Suomeen puolitoista vuotta sitten ja löytänyt jo paljon kavereita. Sofian toiveena on päästä opiskelemaan sisustussuunnittelijaksi.

– Haluamme korostaa, että seuramme toiminta on täysin epäpoliittista, kokouksissa ei siis puhuta päivänpolitiikkaa, Julia ja Ruslana sanovat.

Venäläisyyskään ei ole reunaehto jäsenyydelle, ja myös kantasuomalaiset ja ukrainalaiset kelpaavat mukaan toimintaan.

Toivo ry:llä on nyt noin kymmenen aktiivijäsentä, ja jäsenmäärän nopea kasvattaminen ei ole mahdollista, koska tällöin toimintaan tarvittaisiin lisää tilaa.

Kaupallisia sponsoreita yhdistyksellä ei ole.

Iloinen asia toiminnan kannalta on se, että jäsenet ovat kaiken ikäisiä. Nuorin on 18-vuotias Sofia Romanova (Julian tytär) ja vanhin 85-vuotias Elma Tolmatshova.

Kun Elma kertoo haastattelussa syntymävuodekseen 1937, toimittaja kommentoi: paha vuosi!

Valpas Sofia kysyy heti: Miksi!

Hienoa, että tieto siirtyy Toivossa sukupolvelta toiselle.

 

Korutonta kertomaa

Elma Tolmatshovan (omaa sukua Jääskeläinen) perhe karkotettiin Siperiaan vuonna 1941. Leningradin oblastin Vsevolozhskissa (Seuloskoi) asunut inkeriläisperhe luokiteltiin tuolloin fasisteiksi ja edessä oli kuukauden kestänyt junamatka härkävaunussa.

Nelivuotiaan Elman ohella matkaan lähtivät isä, äiti, veli ja kaksi vanhempaa sisarta.

Isä ja veli kuolivat matkalla nälkään, eikä Elmalla ole tietoa heidän

hautapaikastaan. Myös perheen rahat ryöstettiin matkalla.

– Perille päästyä ei ollut rahaa edes tulitikkuihin, joten pyysimme naapurilta hiiliä, jotta saimme tehdyksi tulen, Elma muistelee.

Aluksi perhe asui hevostallissa.

Elma Tolmatshova on tehnyt pitkän kierroksen Leningradin oblastista Siperian kautta Suomeen.

Nälkä oli kova, ja nälänhätä jatkui pitkälle sodan jälkeenkin. Pahimmillaan pakkasta oli 45 astetta.

Kaikki mahdollinen ruoaksi kelpaava hyödynnettiin. Puhdistamaton vilja, paleltunut peruna ja nokkoset. Koiratkin syötiin.

Josif Stalinin kuoleman jälkeen olot jossain määrin helpottuivat.

Elman äidinkieli on suomi, eikä hän edes muista missä vaiheessa oppi venäjää.

Ankarista varhaisvuosista huolimatta Elma oli hyvä koulussa ja opiskeli lopulta matematiikan ja fysiikan opettajaksi.

59 vuotta elämästä kului Siperiassa kunnes Elma muutti paluumuuttajana Suomeen 22 vuotta sitten.

Elman aviomies kuoli kolme vuotta sitten ja nyt Elma asuu Kouvolassa yksikseen. Hänen poikansakin elää Suomessa, mutta tytär asuu edelleen Siperiassa ja Elmalla on tyttären perhettä kova ikävä.

– Olen tosin vieraillut muutaman kerran Siperiassa ja tyttäreni on käynyt useita kertoja Suomessa, Elma sanoo.

Katkerista varhaisvuosista huolimatta Elma vaikuttaa iloiselta, elämänmyönteiseltä ja sosiaaliselta persoonalta. Hän harrastaa muun muasssa taidemaalausta.

Uusi kotimaa Suomi saa häneltä myös täydet pisteet.

– Suomi on erinomainen maa, Elma Tolmatshova kehuu.

TEKSTI: MARTTI KIURU KUVAT: KARI MARTIALA

Jaa artikkeli