Hän taisi olla käynyt viimeksi Leningradissa. Hänellä oli joitain eksoottisia, mukavia muistoja Neuvostoliitosta, mutta päällimmäisenä oma lapsuutensa, jossa kuuli karmeita tarinoita sodan kauhuista ja neuvostosotilaiden tekosista.
”Sinä olit nyt kuitenkin Venäjällä juuri ennen kaikkea tätä”, kaverini totesi.
Kerroin, että tahdon vain rauhaa. Ja että sodan traumatisoimia ihmisiä kuului omaankin lapsuuteeni. Muistan aina, kuinka äitini eno söi ruisleipää pikkurillillä ja peukalolla, koska sota oli vienyt muut sormet. Joillain miehillä puuttui raajoja, joku oli vähän ”höpsähtänyt” sodassa, joku alkoholisoitunut traumoista, joku tullut arvaamattomaksi.
Äitini varhaislapsuus meni sodan varjossa. Sota erotti myös hänen vanhempansa, sittemmin jopa eri maihin asumaan, ja äitini kasvoi alituisessa ”isäpulassa”.
Silti ja ehkä juuri siksi äitini katsoi aina valoon. Hän etsi asioista aina toivoa ja ratkaisuja. Hän ei koskaan arvostellut ketään. Jos joku teki oikein typeryyksiä, tai oli oikein inhottava, äitini totesi: ”hänelläkin on puolensa”.
Kun rakas sukulainen sekoaa
Vastasin kesällä kaverilleni, että olen hyvin surullinen. Sanoin, että ehkä juuri siksi, että olin juuri asunut Venäjällä, tuntui hieman kuin rakas sukulainen sekoaisi ja alkaisi riehua. Tekisi outoja asioita, joita et voi ymmärtää tai hyväksyä, mutta tiedät, että hänessä on muitakin puolia.
Haluat hänen tulevan järkiinsä, mutta siinä hetkessä et kovin paljoa voi tehdä.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan on kuulunut kritiikkiä kansaa kohtaan: mikseivät tee mitään. Koronarajoitusten varjolla Venäjällä pystyttiin pitkään kieltämään ihmistenkokoontumisia vaikkapa julkisille paikoille. Kansalaisille annettiin monenlaisia ”varoituksia” julistamalla ulkomaisiksi agenteiksi, pidättämällä, vangitsemalla, käynnistämällä oikeusjuttuja ja sen sellaista.
Hallinnon teot pistivät kansaa miettimään, mikä johtaa mihinkin, ja millaisia henkilökohtaisia riskejä on valmis ottamaan.
Ihmiset eivät uskalla vastata viesteihin
Nyt on hankalaa pitää yhteyksiä ihmisiin, joihin Moskovassa asuessani tutustuin. Sota on tuonut myös inhottavan henkisten todellisuuksien muurin. Osa ei taida sieltä edes uskaltaa vastata viesteihin.
Tuntuu myös, että ihan moskovalaisissakin on iso kulttuuriero niiden välillä, jotka ovat matkustaneet ulkomailla ja varsinkin Euroopassa sekä niiden, jotka eivät ole muualla
liikkunet.
Ikänsä vain Venäjällä olleet, kielitaitoisetkin ihmiset, ovat taipuvaisempia näkemään kansainväliset asiat enemmän hallintonsa kannalta.
Koko Venäjällä valitettavasti vain alle kolmasosa on käynyt ulkomailla. Eikä matkustus länsimaihin ole viime aikoina ainakaan helpottunut.
Koko Venäjällä vallitettavasti vain alle kolmasosa on käynyt ulkomailla.
Aiemmin Euroopassa ja Suomessakin matkustelleilta olen kuullut, että elämään ilman länsimerkkejä on tottunut nopeasti. Limu tai olut on nykyäänkin ihan juotavaa. Osa tosin
ei enää ehkä halua, tai edes uskalla kertoa todellisia tuntojaan.
Öistä möykkää ikkunan alla
Syksyllä kaksi vuotta sitten asuin VDNH:n lähistöllä. Öisin ikkunani alla jytyytti iso kuorma-auto. Se oli välillä käynnissä, välillä ei. Möykkä jatkui viikkoja. Päivät olivat lämpimiä, yöt jo viileitä. Omassa kodissani rätkäistiin syyskuussa patterit täysille ja koti oli kuin pätsi. Eräänkin kerran pyysin kerroshoitajilta asiaan apua – turhaan. Öisin yritin pitää ikkunoita auki, mutta vähän väliä jättikuormaautosta tuli mustaa savua niin, ettei oikein voinut tuuletella.
Aamulla varhain, ehkä viiden paikkeilla, kuorma-auto aina katosi. Silloin pidin ikkunoita auki, ennen läheisen Prospekt Miran aamuruuhkaa. Joka ilta huomasin pettymyksekseni,
että siellä se taas on. Kurkin ikkunoista ja näin, että kuorma-auton hytissä istui kaksi aasialaisen oloista nuorukaista. Alkuillat hytistä paistoi aina kännykän valo. Loppuiko välillä virta, menikö ikkunat huuruun, vai tuliko kylmä? En tiedä, miksi he vähän väliä jytyyttivät moottoria.
Jossain vaiheessa meni hermo. Yön kynnyksellä, savuun kyllästyneenä, syöksyin kotini vartijan luo ja sanoin, että olen lopen kyllästynyt tuohon savuun ja möykkään. Että voisiko hän käydä sanomassa, että menisivät muualle autoaan pössyyttelemään.
Aamulla varhain auto oli taas kadonnut. Illalla kerroshoitaja tuli sanomaan, että kävi yöllä, vartijan pyynnöstä, koputtamassa kuormaauton hyttiä ja sanomassa suorat sanat. Sitten auto ei enää tullutkaan, minään iltana. Olin tyytyväinen, sillä sain tuuleteltua huonettani.
Sitten auto ei enää tullutkaan, minään iltana.
Samalla iski huono omatunto. Olivatko aasialaispojat valinneet paikan ikkunani alta, koska se oli turvallinen, vartioitu alue? Tulleet siihen aina illalla myöhään töistä ja lähteneet aamuvarhain töihin? Missä he ovat nyt? Saavatko nukkua turvallisesti?
Moskovan monet kasvot
Syksyn tehdessä tuloaan muistelen myös VDNH:n kaiuttimista tullutta vanhaa musiikkia, hienoja kukkaistutuksia, tunnelmallista valaistusta.
Kävelin VDNH:lle yleensä Kosmonautiikan museon ohi, joskus hotelli Kosmoksen vierustalta. Matkalla soi katumusiikki ja ihmisiä oli liikkeellä, kaikkina vuorokaudenaikoina. VDNH:lla katselin ihmisiä, liikkeellä olleita perheitä, käsikynkkää kulkeneita ystävyksiä. Heittäydyin hetkeen ja tunnelmaan. Puistoon päästessä unohtui metrojen ruuhkat, luentojen kiireet ja kaikki murheet.
Joskus suuntasin syysiltoina Moskovan ydinkeskustaan. Lubjankan kulmilla mietin toisinaan, mitä kaikkea sielläkin on tapahtunut, toisinaan kiiruhdin vain kiireellä metroon miettimättä sen kummempia. Nikolskajalla ihmettelin roolihahmoja ja nautin katumusiikista, joka loihti eri puolilla katua erilaisia tunnelmia.
Jossain soi klassinen, jossain rajumpi rokki. Monille Moskova merkitsee jo sanakin jotain iljettävää ja pahaa. Minulle Moskova on näyttänyt muunkinlaisia kasvoja.
