Venäjän Aika matkailu

Keski-Vepsässä Lönnrotin jäljillä

Laatokan ympäristössä on asunut useita suomensukuisia kansoja, ja rippeitä niistä on siellä yhä. Venäjän Ajan viime numerossa kerroin moottoripyörämatkastani lyydinkarjalaisten asuinseuduille, ja nyt jatkan retkeäni Koskenalan kaupungista vepsäläisten konnuille Ojattijoen kanjoniin.

Ojattijoen rannoilla on pääasiassa vanhoja pikkutaloja puutarhapalstoineen.

Yöpymispaikkani Koskenalan (Подпорожье, Podporožje) suomenkielinen nimi tulee vepsänkielisestä nimestä Koskenaluine. Siihen sopivasti lähdin aamulla ajamaan kohti vepsäläisten asuinseutuja. Matka vei ensin valtatietä 41K-001 kohti itää Vytegran suuntaan. Noin 35 kilometrin päässä Koskenalasta valtatiestä eroaa etelään tie 41K-016. Kun ajoin sitä toiset 35 kilometriä, saavuin Ojattijoen rantamille.

Joki on muodostanut tänne jopa yli sata metriä syvän kanjonin, jolla on leveyttä useita satoja metrejä.

Vinnitsan taajama yltää joen rannasta ylös jokilaakson reunalle. Sieltä näkee, miten maastoon on aikojen mittaan syntynyt 200–500 metriä leveä ja paikoin yli 100 metriä syvä kanjoni.

 

On arveltu, että jääkauden jälkeen kanjonin alkuperäinen kaivaja oli itse Syvärijoki, joka myöhemmin löysi helpomman väylän lännempää.

Kanjonia riittää noin sadan kilometrin matkan, kunnes Ojatti tavoittaa Syvärijoen nykyisen uomansuussa olevan suistoalueen. Tie 41K-016 seurailee Ojattia ennen päättymistään Pietari-Murmansk-valtatiehen E105.

Ojatti (Оя́ть) saa alkunsa Vepsän ylängöltä pienestä Tšaimozerojärvestä (Чаймозеро). Sieltä on etäisyyttä Syvärin ja Ojatin yhtymäkohtaan linnuntietä vain noin 130 kilometriä, mutta joki tekee monet mutkat keräten 266 kilometriä pituutta. Vuolaita koskia joessa riittää, sillä vedet virtaavat vapaina 222 metrin korkeudelta Syvärin 4,6 metriin merenpinnasta.

 

Talojen seassa muutamia uusiakin rakennuksia, jotka on tehty perinteistä vepsäläistä rakennustyyliä mukaillen.

Elias Lönnrot Vepsänmaalla

Ojattijoen teki suomalaisille tunnetuksi 1800-luvulla lääkäri Elias Lönnrot. Hän oli ansioitunut keräämällä kansan runoperinnettä ja luomalla runojen perusteella eepokset

Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista sekä Kanteletar. Lönnrot halusi siirtyä lääkärin työstä yliopistoon suomen kielen professoriksi, mutta lääketieteen tohtorin arvo ei riittänyt kielitieteen professuuriin. Lönnrotin lääketieteen väitöskirja Avhandling om finnarnes magiska medicin oli sitä paitsi vaatimaton, vain 16-sivuinen vihkonen.

Lönnrot hankki kielitieteellistä pätevyyttä keräämällä tietoa vepsän kielestä vuonna 1842 tekemällään noin kuukauden kestäneellä matkalla, joka suuntautui Ojattijoen yläjuoksulle. Vuonna 1853 hän sai valmiiksi toisen väitöskirjansa Omdet Nord-Tschudiska Språket, jossa hän vertaili suomen ja vepsän kieliä.

Seuraavana vuonna Lönnrotista tuli suomen kielen professori.

Minä siirryin lääketieteen puolelta suomen kieleen liittyvään työhön vuonna 2014. Toiveissani oli päästä käymään Ojattijoen yläjuoksun kylissä. Ikävä kyllä koronaviruspandemia esti matkan, eikä nykyinen poliittinen tilanne lupaa hyvää jatkossakaan.

Onneksi ehdin käydä vuonna 2017 joen keskijuoksulla. Tämä matkatarina kertoo pääasiassa sen alueen vepsäläiskylistä.

Vepsän alueet

Pohjoisesta Ojattijoen kanjoniin tultaessa ensimmäinen kylä on vepsäläisnimeltään Vidl tai Vidla. Nykyisin kylä tunnetaan nimillä Vinnitsa ja Vinnitsy (Винницы). Sen kohdalta alkaa Ojattijoen yli itään suuntaava tie 41K-713. Se vie Vepsän ylängölle,jolla olevista vepsäläiskylistä Lönnrot keräsi aineistoa väitöskirjaansa.

Ylängön kylistä lähimpänä kanjonia on Nemžo. Helsingin yliopiston professori Riho Grünthalin kirjoittaman vepsän kieliopin (Suomalais-Ugrilainen Seura 2015) mukaan sekä Vinnitsassa että Nemžossa on yhä vepsän puhujia. Noin 20 kilometriä Nemžosta Ojattia ylävirtaan on ylängön laajin vepsänkielisten asuttamaalue, johon kuuluvat Järvienkylän (Järvidekülä), Suontalan (Šondjala),
Petsoilan (Pecoil), Mäkijärven (Mäggärv) ja Latvan (Ladv) kylät.

Vilhala,venäläisnimeltään Jaroslavitsi, jää tieltä lähes näkymättömiin Ojattijoen mutkaan.

Pieniä vepsänpuhujien alueita on ylängöllä useita, ja autioituneita tai venäläistyneitä kyliä riittää Ojattijoen latvoille saakka. Kylät tunnettiin vepsänkielisillä nimillään 1990-luvun puolivälissä, jolloin poliisi, valokuvaaja ja kulttuuriharrastaja Mikko Savolainen (1933–2022) kävi seudulla kuvausmatkoilla ja julkaisi matkoistaan kirjan Vepsä Vepsänmaa (Atena 1998). Nykyinen Google Maps -kartta antaa useimmille kylille vain venäläiset nimet.

Ojatin latvoilta on noin 110 kilometrin matka itään Valkeajärvelle (Vaugedjärv; ozero Белое). Sen ympäristö oli vepsäläisten asuinalue ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella. Sieltä vepsäläisiä siirtyi 1800-luvulla sekä Ojatin varrelle Keski-Vepsään että myös Äänisenrannalle Pohjois-Vepsään, jonka läpi ajoin Äänisen kierroksella (Venäjän Aika 3/2021).

Etelän suuntaan ylänköä riittää Vinnitsan korkeudelta noin sata kilometriä Volgan vesistöön laskevalle Lidjärvelle saakka. Siellä Etelä-Vepsän järvialueella on useiden vepsäläiskylien keskittymä.

Se kuuluu nykyisin Arskahtin (Ра́ догощь, Radogoštš) kuntaan, jossa on noin 500 asukasta.

Vepsäläiset ja vepsän kieli

Akateemikko Anders Johan Sjögren (1794–1855) oli suomalaisten näkökulmasta vepsäläisten löytäjä.

Hän teki kaksi tutkimusretkeä vepsäläisten maille jo 1820-luvulla ja antoi myöhemmin aineistoaan Elias Lönnrotin käyttöön. Sjögren arveli vepsäläisiä olleen tuohon aikaan noin 21 000.

Historiallisista syistä meillä on taipumus ajatella, että Neuvostoliitto oli vähemmistökansoille armoton.

Neuvostoliiton alkuaikoina oli toisin: vuonna 1927 Ojatin kanjoniin ja ylängölle perustettiin erityinen Vinnitsan kansallinen vepsäläisalue, ja toinen vastaava tuli Äänisen länsirannalle, keskuksenaan Šoutjärvi.

Mustoilan eli Mustinitsin pieni kauppa on lopullisesti suljettu, ja sen eteen on jätetty kolaroitu Lada. Uusia taloja on kuitenkin rakennettu, joten kylä ei ole autioitumassa

Tuolloin alueilla oli vepsäläisiä noin 35 000 asukasta.

Suopeus pieniä alkuperäiskansoja kohtaan ei kestänyt kauan: vuonna 1937 vepsästä tuli Neuvostoliitossa kielletty kieli, ja 1940-luvulla vepsäläisten kansalliset alueet lakkautettiin. Sotien ja vainojen melskeessä Vepsän kansa joutui hajaantumaan.

Olojen rauhoituttua 1950-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen sodista hengissä selvinneet vepsäläiset pystyivät palaamaan sukujensa syntymäseuduille. Nykyisin vepsäläisinä itseään pitäviä on Venäjällä noin 6 000, ja vepsää ensisijaisena kielenään puhuvia lienee enää vajaa 3 000 ihmistä.

Vepsän kieltä pidetään suomea puhuvalle helpoimmin ymmärrettävänä sukulaiskielenä. Muun muassa persoonapronominit ovat vepsässä lähes samat kuin suomessa, eikä lukusanojenkaan suhteen tule tulkintaongelmia.

Näytteeksi pätkä vepsäläisestä itkuvirrestä: Viž poigašt minä kazvatin. Üks´poigaine koli, i jumalanpertinno olen hädast maha pannu. Vapaasti käännettynä: Viisi poikaa minä kasvatin. Yksi poika kuoli, ja kirkon luo olen hänet maahan pannut.

Kielen ja kulttuurin elvytystä

Vepsän kieltä ja kulttuuria ruvettiin 1980-luvun lopulla perestroikan hengessä tallentamaan ja elvyttämään. Vologdan vepsäläisalueelta kotoisin oleva Nina Zaiceva on tuon kulttuurityön näkyvimpiä hahmoja ja vepsän kirjakielen luoja.

Zaiceva on koonnut suomalaisen Juminkeko-säätiön puuhamiehen Markku Niemisen avustamana vepsäläistä kansanrunoutta ja kansantarinoita Virantanaz-teokseksi. Juminkeko-säätiö julkaisi sen vuonna 2013 myös suomeksi.

Nina Zaiceva on näkyvimpiä vepsän kielen tutkijoita, ja häntä pidetään vepsän kirjakielen luojana.

Nina Zaicevan uusin saavutus on vepsän kielelle käännetty Kalevala, joka julkaistiin äskettäin Vepsän kulttuurivuoden 2022 kunniaksi. Kirjaa on saatavissa Suomessakin, julkaisijana jälleen Juminkeko-säätiö.

Venäjän nykyinen kielilaki ei vaadi paikalliskielistä opetusta, joten vepsänkin tulevaisuus on paljolti paikallisen aktiivisuuden varassa. Opetusta annetaan ja kielikursseja pidetään, ja Karjalan Sanomien mukaan Karjalan tasavallan kouluissa opiskelee vepsää tänä lukuvuonna 267 oppilasta.

Vinnitsa ja Vilhala

Edellä jo mainittu Vinnitsa on keskivepsäläisten keskus ja Ojatin kanjonin suurin kylä. Sen pitkästä historiasta kertovat kurgaanihaudat, jotka ovat tuhannen vuoden takaa.

Kylä oli aikoinaan tärkeä kauppakeskus, jossa vepsäläistä keramiikkaa ja turkiksia vaihdettiin etelästä tuotuihin metalliesineisiin, mausteisiin ja koruihin.

Vinnitsassa on nykyisin noin 2 000 asukasta, ja heistä joka kolmas on vepsäläinen. Taajamassa on muun muassa kolme kauppaa, sairaala, kaksi kirkkoa, kaksi päiväkotia, kirjasto ja vepsäläinen kansanperinnekeskus. Bensiiniasemakin löytyi mäeltä keskuksen pohjoisosasta, joen länsipuolen ylängölle vievän tien varresta.

Vinnitsasta noin 22 kilometriä lounaaseen on Ojatin mutkassa Vil’häl, suomalaisittain Vilhala (Ярославичи, Jaroslavitsi). Nykyisin kylässä on noin 180 asukasta.

Ajoin jokirantaan eväitä syömään ja ottamaan kuvia Ojatin kanjoniosuuden toisesta riippusillasta – toinen on Vinnitsassa. Ylänköalueellakin, Järvienkylässä, riippusiltoja on vain kaksi.

Tämä Ojattijoen rannalla oleva uusi talo on toteutettu luontoon sopivaksi ja vepsäläistä perinnettä kunnioittaen niin, että se ei ole venäläiseen tapaan korkean, läpinäkymättömmän aidan takana.

Sitten risteilin moottoripyörälläni hiljakseen kylää katselemassa. Kyläteitä ei ole varsinaisesti tehty, vaan ne ovat syntyneet suoraan niityille.

Kuoppia riittää, samoin upottavaa hiekkaa. Kylätien varressa oli kolme miestä, jotka viittoilivat minua pysähtymään.

Yksi herroista puhui vepsää, ja pidimme pienen rupattelutuokion.

Mies kertoi poikansa asuvan Kotkassa. Toinen mies oli Pietarista, ja täällä hän oli lomailemassa datsallaan. Hänen kaltaisensa kesämökkiläiset ovat mukana paikallisen kult tuurin säilyttämisessä osallistumalla muun muassa kyläjuhliin ja kirkkojen ja rukoushuoneiden kunnostukseen.

Kolmas veikko istui moottoripyörän satulassa. Hänen ajokkinsa oli 1970-luvulla tehty IC Planeta Sport (Иж Планета Спорт). Kerroin, että minullakin oli samanlainen moottoripyörä 40 vuotta sitten. Tunnelma kuin konsanaan sukulaisten kesken, kun lopulta pääsin jatkamaan matkaa.

Noin 30 asukkaan Onttoilan eli Efremkovon kylä on kanjonissa jokirannassa, missä KeskiVepsän läntiseltä ylängöltä tuleva Šapša-joki yhtyy Ojattiin.

Keramiikkaa Ojatin savesta

Tie 41K-016 jatkuu sorapintaisena pienten kylien läpi tai sivuitse, alkuun jokikanjonin pohjalla, sitten nousten kanjonin reunalle. Mennään läpi Koskenpään (Надпорожье, Nadporožje), joka on ollut vanha keramiikkakeskus, josta vietiin keramiikkaa Pietariin. Ojattijoki on kuljettanut kaukaa ylängöltä hienoa puna- ja valkosavea.

Niinpä savenvalanta on alueen vepsäläiskulttuurin erityispiirre.

Noustaan komealle Ratinmäelle (Ратигора, Ratigora) ja laskeudutaan Onttoilan (Ефремково, Efremkovo) kylään, jossa ylitetään Ojattiin läntiseltä ylängöltä yhtyvä sivujoki Šapša (Шапша).

Mustoilan (Мустиничи, Mustinitsi) kylän jälkeen tullaan jokivarren toiseksi suurimpaan taajamaan, noin 1600 asukkaan Hetevistöön (Алёховщина, Aljohovštšina), josta on käytetty myös nimeä Olehisto.

Kylässä on muun muassa kaksi itsepalvelukauppaa, pankki ja pari majoitusliikettäkin. Kylän kirkko on rakennettu vuonna 1730. Toisessa maailmansodassa se toimi sotasairaalana, sitten perunavarastona.

Hetevistössä oleva Arkkienkeli Mikaelin kirkko on rakennettu vuonna 1730.

Neuvostoliiton loppuvuosina rakennusta alettiin kunnostaa. Vuodesta 1989 alkaen kirkko on ollut jälleen alkuperäisessä käytössään.

Nykyisin kirkko on siistissä kunnossa pienen hautausmaan keskellä kumpuilevassa maalaiskylän maisemassa. Rakennus on koristeltu sisältä paikallisella keramiikalla ja saviesineillä. Hetevistössä tehdyistä saviesineistä varsinkin lelut tunnetaan laajalti.

On tultu päätielle 41A-009.

Sitä pitkin matka jatkuu etelään Tihvinään ja edelleen Inkerinmaalle. Niistä lisää Venäjän Ajan seuraavassa numerossa.

TEKSTI JA KUVAT VEIJO SAANO

Jaa artikkeli