Heti Niiralan raja-asemalta on Raja-Karjalassa tarjolla reitti, joka on syrjässä vilkkaista matkailuväylistä, mutta jonka varrella oli Suomen itsenäisyyden alkuvuosina (1918–1944) tärkeitä pitäjiä, kuten Korpiselkä ja Suistamo.
Kiinnostavia ovat varsinkin Korpiselän matkailukohde Tolvajärvi sekä Suistamo. Ensin mainittu oli 1930-luvulla tulossa tunnetuksi kautta Suomen. Runonlaulu- ja itkuvirsiperinteestään kuuluisa Suistamo puolestaan oli monen minulle lapsuusaikana tutun ihmisen kotipitäjä: suurin osa sieltä evakuoiduista asukkaista sijoitettiin 1940-luvun puolivälissä syntymäpitäjääni Kiuruvedelle.
Tiesin, että rajavyöhykkeellä matkailuun tarvitaan erityinen rajavyöhykelupa. Arvelin kuitenkin voivani ajaa moottoripyörälläni Venäjän puolella pysähtymättä rajavyöhykkeen läpi Värtsilän taajaman kautta ja edelleen Korpiselän ohi Tolvajärvelle, mistä jatkaisin Suistamolle.
Niinpä uskalsin lähteä tälle reitille tavanomaisten asiakirjojen kanssa.
Hyvä alku ja pysähdys
Retki alkoi lupaavasti, sääkin oli aurinkoisen lämmin. Ennen Värtsilän kylää on tien varressa rajavartijan koppi ja Stop-merkki. Hiljentelin vauhtiani valmiiksi paperien tarkistusta varten, mutta vartija viittasi ajamaan eteenpäin.
Värtsilän taajamasta lähtee juuri ennen pientä, Suomen puolelle virtaavaa Juuanjokea itään Sovetskajakatu. Se yhtyy noin kilometrin päässä Korpiselän tiehen, jolla on numero 86K-329.
Numeron perusteella voisi odottaa leveää ja tasaista väylää, millainen on Värtsilästä kohti Sortavalaa lähtevä päätie, jonka numero on 86K-332.
Korpiselän suuntaan vie kuitenkin kapea, kivinen ja kuoppainen metsätie. Sen länsipuolella on puuton, hiekoitettu kaistale ja korkea aita.
Sen toisella puolen on tiukan valvonnan rajavyöhyke, jota on noin 2–5 kilometriä leveälti Suomen rajaan saakka.
Arveluni pysähtymättä ajamisesta osoittautuivat vääriksi: vapaa eteneminen loppui 12 kilometrin päässä Värtsilästä olevaan Kaatiovaaran Y-risteykseen, missä puomit sulkivat tien molemmat haarat.
Paikalla oli kaksi rajavartijaa, ja he pyysivät minulta papereita. Passi, maahantulokortti, rekisteriote ja ajoneuvon tullauskaavake eivät riittäneet, olisi pitänyt olla rajavyöhykelupa.
Tarkat suunnitelmat tarvitaan Onnistuin selittämään rajavartijoille, että ajan suorinta tietä rajavyöhykkeeltä pois Tolvajärvelle. Ehkä siksi he eivät käännyttäneet minua takaisin vaan rupesivat selvittelemään mahdollisuuksiani jatkaa.
Rajavartijat saivat minut ymmärtämään, että reittisuunnitelma olisi oltava. Olin satelliitti- ja karttakuvista päätellyt tämän tien olevan huonosti viitoitetun. Tiesin myös, että GPS-navigaattorista ei näin pienillä väylillä ole apua: laite väittää minun olevan tiettömässä metsässä.
Jotten eksyisi, olin tulostanut paperille yksityiskohtaisen reittisuunnitelman.
Myös yöpymiseni kiinnosti vartijoita.
Esitin tulosteen huonevarauksesta hotelli Sortavalaan. Rajavartijat soittelivat pitkiä puheluita, ja noin 45 minuuttia kestäneen selvittelyn jälkeen he päästivät minut jatkamaan matkaa.
Tie jatkui rajavyöhykkeen suuntaisena, kuoppaisena mutta kuivana. Ilma lämpeni, ja pysähdyin hengähtämään Syvälammen rannalla olevalla levähdyspaikalla. Siinä on 1990-luvulla pystytetty neuvostoarmeijan lentäjän patsas ja muistomerkki.
Sen vieressä on ruokailukatos
– ilmeisesti rajavyöhykkeelläkin saa pysähtyä, muttei missä kohtaa tahansa.
Korpiselän risteyksessä
Ajettuani Kaatiovaaran tarkastuspisteeltä 22 kilometriä pohjoiseen tulin Korpiselkä – Tolvajärvi -tien risteykseen. Täälläkin oli tie puomilla suljettuna, ja rajavartijat pyysivät paperit nähtäväkseen. Tarkastukseen meni noin 20 minuuttia.
Korpiselkä oli ennen sotia noin 3500 asukkaan Suomen kunta, jonka keskuskylässä oli muun muassa kansakoulu ja kaksi kirkkoa, sekä ortodoksinen että luterilainen. Kylä jäi Neuvostoliiton puolelle noin puolentoista kilometrin päähän uudesta rajasta.
Kylän talot on purettu pois, mutta ortodoksinen kirkko on jäljellä huonokuntoisena. Kysyin rajavartijoilta, kirkkoa, rakennus kun on vain noin 300 metrin päässä tarkastuspisteeltä. Vartijat eivät sitä sallineet, koska minulla ei ollut rajavyöhykelupaa.
Rajavartijat kertoivat, että aitaa ja tiukan valvonnan rajavyöhykettä ei saa kuvata. Itselleen vartijat ottivat kuvia poseeraten kukin vuorollaan minun ja moottoripyöräni vieressä – ulkomaalainen motoristi on korpien keskellä harvinainen näky, joka kannattaa ikuistaa.
Päästäessään minut jatkamaan kohti Tolvajärveä he tähdensivät, että tie on kuoppainen.
Varoituksen todellinen merkitys selvisi noin neljän kilometrin päässä, jossa tie oli koko leveydeltään veden peitossa. Tarkastin kahlaamalla ison vesilätäkön pohjan kunnon ja selvitin, mistä kohdasta voin ajaa turvallisesti.
Vaarallinen oikoreitti
Jatkossa lammikoita oli lisää. Jotkut olivat niin syviä, että vettä meni saappaisiin. En kuitenkaan uskaltanut tutkimatta ajaa lammikoiden läpi. Tunnustelemalla löytyi lammikoiden pohjalta joskus kivenmuhkuroita ja viistottain olevia puunrunkoja, joihin ajaminen olisi voinut
johtaa nurinmenoon.
Kaatuminen syvään lammikkoon olisi ollut kohtalokas ainakin moottoripyöräni toiminnalle.
Ehkä rajavartijoiden selvityksellä matkareitistä ja majoituksesta oli erityinen syy: jos tämä yksinäinen matkalainen ei ilmesty yöksi hotelliin, tiedetään mistä etsiä.
Eteneminen oli työlästä, mutta takaisin kääntyminen ei tuntunut helpommalta vaihtoehdolta.
Pidin evästauon ja jaksoin taas ponnistella kohti Tolvajärveä.
Ohitin alueen, jossa oli Suomen aikaan kaksi kylää, Tšokki (vanhoissa kartoissa: Tjokki) ja Kokkari. Tšokki oli vain muutaman talon rykelmä, mutta Kokkarin kyläkeskuksessa oli asuintalojen lisäksi kolme kauppaa, kansakoulu, seurojentalo, Suojeluskunnan talo sekä palotorni.
Nykyisin kylistä on jäljellä vain talojen perustuksia. Kylien yhteinen hautausmaa on noin 15 kilometrin päässä Korpiselän risteyksestä. Hautausmaalla oli jäljellä portinpylväät ja muutama hautakivi.
Lopulta saavuin mäellä olevaan risteykseen, jossa olevassa viitassa luki ”Толвоярви 1 km”.
Olin tullut entisen Tolvajärven kylän keskusristeykseen, jossa oli Suomen aikaan kauppa.
Noin 30 kilometriä pitkä matka Korpiselästä oli vienyt puolitoista tuntia.
Entinen Suojärven tie
Alueen kuuluessa Suomeen Tolvajärven kylässä oli noin 300 asukasta.
Taloja oli noin 40, mukaan luettuina kolme kauppaa ja kansakoulu.
Nykyisin kylän alueella on enää yksi talo, autioksi jätetty venäläinen huvila.
Suomen aikana postiautolla pääsi matkustamaan Värtsilästä Korpiselän ja Tolvajärven kautta
Suojärvelle asti kaikkiaan 155 kilometrin matkan. Venäjän aikana tien linjausta on hieman oikaistu ja tie on saanut komean numeron, mutta huonon kuntonsa takia tie ei enää sovi edes henkilöautolla ajettavaksi, linja-autosta puhumattakaan.
Nelivetoinen maastoauto on tarpeen, ja enduromoottoripyörällä ajavallakin on viisainta olla vähintään yksi kaveri mukana varmistuksena ja tarvittaessa auttajana. Lammikoissa kahlaamiselta saattaa säästyä, jos matkan tekee keski- tai loppukesällä, kun ennen matkaa on ollut sateetonta vähintään viikon ajan.
Myös Tolvajärveltä itään Suojärvelle vievä tieosuus on yhä merkitty karttoihin, mutta se on vielä huonompi kuin ajamani länsiosa. Siksi Suojärvelle on ajettava pääteitä pitkin, vaikka matkaa kertyykin enemmän, kaikkiaan noin 190 kilometriä.
Ensin suunta Laatokan rantatielle A-121 ja siltä Surun ristin risteyksestä tielle 86K-13.
Reitti Tolvajärveltä pois Tolvajärvi on Vuoksen vesistön Pielisen reitin latvoilla oleva erikoinen järviryhmä. Siinä on 23 saarta, ja se koostuu useista korkeiden, jyrkkäreunaisten harjujen ja kannasten jakamista järvenselistä, joita kapeat salmet yhdistävät.
Kesällä 1939 Hirvasharjulle, yhdelle Tolvajärven ylittävistä kannaksista, valmistui Suomen Matkailijayhdistyksen matkailumaja Harjulinna.
Sen yläkerrassa oli majoitustilat noin 40 henkilölle, ja alakerrassa oli suuri ruokasali. Talvisodan aikana 1939–1940 matkailumaja toimi kenttäsairaalana.
Rakennus paloi jatkosodan aikana, ja jäljellä on vain kiviset perustukset. Kun lähdin mäellä olevasta risteyksestä kohti Hirvasharjua, tuli eteeni lisää tien peittäviä lammikoita. En jaksanut enää lähteä ajamaan niiden läpi, joten käännyin takaisin ja suuntasin etelään. Edessä oli yli 50 kilometrin matka lähimpään asuttuun kylään, Roikonkoskelle.
Tie laskeutui kohta suoalanteelle, ja edessä oli entistä suurempia lammikoita. Yksi oli niin syvä ja kivikkoinen, että minun piti taluttaa moottoripyöräni lammikon läpi.
Lopulta tie nousi kangasmaastoon, ja pääsin ajamaan kahlailematta.
Viimeiset pari kymmentä kilometriä ennen Roikonkoskea tuntuivat suorastaan pikatieltä: pystyin ajamaan jopa 70 km/t, koska tie oli kunnostettu puutavaran ajoa varten.
Roikonkoskelle ja Leppäsyrjään
Ennen sotia Roikonkoski oli vain yksi Suistamon pitäjän pienistä kyläperukoista. Tosin siellä oli Suistamon tärkein teollisuuslaitos, Roikonkosken saha. Myös rautatie, joka valmistui vuonna 1924, antoi edellytyksiä kylän kehitykseen. Kasvun merkkinä sinne valmistui 1930-luvun lopulla kansakoulu. Se säilyi hyväkuntoisena, kunnes tulipalo raunioitti sen elokuussa 2017.
Nykyinen Raikonkoski (Раиконкoски) on noin 500 asukkaan kylä koskena virtaavan Uuksunjoen molemmin puolin. Kylän alueella joen yli menee vain yksi hutera ajettava silta sekä yksi kävelysilta. Kylän kaakkoispuolella on vankempi maantiesilta.
Roikonkoskelta on vajaa 20 kilometriä kohtalaisen hyvää soratietä Leppäsyrjään (Леппясюрья), joka oli Suomen aikaan kolmanneksi suurin Suistamon pitäjän kylistä. Ennen ensimmäistä, vuonna 1939 tehtyä evakuointia Leppäsyrjässä oli lähes 700 asukasta.
Leppäsyrjä on komealla paikalla suuren mäen etelärinteellä.
Aikoinaan kylän suurin rakennus oli vuonna 1922 toimintansa aloittanut Pienviljelijäkoulu. Kylässä oli myös kansakoulu ja kirkko. Ne kaikki tuhoutuivat sodassa. Nykyisin kylässä on noin 300 asukasta, jotka asuttavat vaatimattomien omakotitalojen lisäksi paria Neuvostoliiton aikaan rakennettua kerrostaloa.
Muistojen Suistamo Leppäsyrjästä on noin 17 kilometriä Suistamon (Суистамо) kirkonkylään, mutta pysähdyin jo noin 14 kilometrin jälkeen Bugulein hautausmaan kohdalle. Siellä on uudempien venäläisten hautojen lisäksi paljon suomalaisten hautoja viime vuosisadan alusta.
Suomalaiset ovat käyneet kunnostamassa hautausmaata, muun muassa runonlaulajapariskunnan Iivana Härkösen (1827–1905, alkuaan Heroila) ja Pelagia Sotikaisen (1834–1899) hautakivi on nostettu pystyyn. Hautakiven teetti KarjalanSivistysseura, joka kaiverrutti kiveen sanat ”Niit ennen isoni lauloi, oma äitini opetti”.
Suistamon kirkonkylässä oli Suomen aikaan noin 1 200 asukasta. Nykyisin alueella asuu vain puolen sataa asukasta, ja kyläkeskuksessa on jäljellä muutama vanha talo. Niistä tärkein on Pyhän Nikolaoksen kirkko. Kirkon arkkitehdiksi mainitaanyleensä Helsingin keskustan suunnittelija Carl Ludvig Engel (1778–1840).
Tiettävästi kirkon piirustukset teki kuitenkin arkkitehti Anders Fredrik Granstedt (1800–1849). Moninaisilla tehtävillä kuormitettuEngel pelkästään hyväksyi suunnitelman tammikuussa 1830. Sitäkään ei tarkkaan noudatettu, ja kirkko valmistui vasta vuonna 1844.
Suuruuden jälkiä
Kirkon lähellä on toinen entisen kansakoulun rakennuksista sekä vuonna 1939 valmistunut seurakuntatalo. Viimeksi mainittu oli käytössä hotellina 2000-luvun alussa, mutta sittemmin se on rappeutunut käyttämättömänä.
Talon itäpuolella on suomalainen sankarihautausmaa, jonka merkkinä on iso muistokivi. Eteläpuolella on vuoden 1918 sodan muistomerkki. Suistamo oli yksi Laatokan Karjalan suurista pitäjistä: asukkaita oli lähes 9 000. Keskuskylään perustettiin vuonna 1918 opettajaseminaari.
Siitä ehti valmistua vuoteen 1939 mennessä yli 900 alakansakoulun opettajaa. Suuret seminaarirakennukset paloivat talvisodassa. Seminaarin kiviperustusten kohdalla tien toisella puolen on metsikkö, jossa oli aikoinaan hautausmaa.
Sinne on haudattu muun muassa runonlaulaja Matjoi Plattonen (1842–1928). Hänen pojantyttärensä oli Klaudia Plattonen (1907– 1989), yksi viimeisiä suistamolaisia itkuvirsien taitajia.
Klaudia Plattonen tuli sodan jälkeen evakkona Kiuruvedelle, jossa hän oli äitini apuna lastenhoidossa vuonna 1954 ollessani vauvaikäinen. Kävin Klaudiaa tervehtimässä vielä 1980-luvulla hänen asuessaan viimeiset elinvuotensa vanhusten palvelutalo Rinnekodissa.
Tasaista tietä kotiin
Suistamon keskuskylältä on matkaa Niiralan raja-asemalle noin sata kilometriä, jos valitsee kunnoltaan parhaan reitin. Tuolloin on ensin ajettava soratietä etelään noin 23 kilometriä, kunnes Läskelässä pääsee Laatokkaa kiertävän valtatie A-121:n pari vuotta sitten uusitulle asfaltille.
Siltä voi kääntyä Suomeen vievälle päätielle 86K-332, joka on äskettäisen peruskorjauksen jäljiltä erinomaisessa kunnossa.
Tässä kuvattu retki kuitenkin muistuttaa varsinkin Raja-Karjalan entisiin karjalaiskyliin haluaville, että alueen pikkutiet ovat heikkokuntoisia. Kartoista ei tien kuntoa yleensä pysty päättelemään, ja lähes ajokelvottomat tiet voivat olla samalla tavalla numeroituja kuin päätietkin.
Karjalan tasavallan maaseudulle on lähdettävä kärsivällisellä asenteella, joustavalla aikataululla ja tarkoituksenmukaisella ajoneuvolla.
Samoin on muistettava, että rajavyöhyke on yhä olemassa, vaikkakaan ei täysin suljettuna eikä niin laajana kuin Neuvostoliiton aikana. Sitä myös vartioidaan jopa Korpiselän tien kaltaisilla korpiväylillä. Jos rajavyöhykkeellä aikoo retkeillä, on hankittava erityinen rajavyöhykelupa.
TEKSTI JA KUVAT VEIJO SAANO