Venäjän Aika 4/2017

Kuinka Urhosta kuoriutui Kekkonen

Kekkonen pysyi presidenttinä yli neljännesvuosisadan. Idänsuhteita ei voitu ajatella ilman Kekkosta. Mitään ei tapahtunut hänen ohitseen, saatikka ylitseen. Hän oli korvaamattomassa kurssissa Kremlissä.

Markku Salomaa, Euroopan sotahistorian dosentti 

Nuori lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmilla 1930-luvun alussa.

Kajaanilaisen lukiolaisen Urho Kaleva Kekkosen suurimmissakaan unelmissa ei välkehtinyt kevättalven 1918 hangilla maatessaan sotilaskivääri kourassa avata tietä uuden itsenäisen Suomen valtionpäämieheksi. Hänessä ei yksinkertaisesti ollut vielä mitään sellaisia ominaisuuksia, joiden ansiosta hänet valittiin presidentiksi 38 vuotta myöhemmin. Silloin Kekkonen oli jo viisinkertainen pääministeri.

Urho Kekkosen elämäntarina on juuri sillä tapaa monipolvinen, että siitä kukin voi löytää oman Kekkosensa. Kekkonen ei oikeastaan ollut kainuulainen, vaan savolainen. Hän syntyi 3. syyskuuta 1900 Pielavedellä Pohjois-Savossa, mutta ei savutupaan. Hän syntyi kylläkin savusaunaan. Isä Juho Kekkonen oli remontoinut tupaa ennen esikoispojan syntymää, jolloin siihen oli muurattu jo savupiippu.

Perhe muutti Iisalmen kautta Kajaaniin isän töiden perässä, kun Urho oli 11-vuotias. Urho oli koulussa kuriton, koulukiusaaja, näsäviisas, korkeushyppääjä, mutta myös kova lukemaan ja kirjoittamaan. Yksi hänen nimimerkeistään oli ”Känä”. Lukustressi sai häneltä jopa hiukset irtoamaan yhdessä yössä eivätkä ne kasvaneet uudestaan.

Kekkonen ei oikeastaan ollut kainuulainen, vaan savolainen.

Urhon isä ei ollut koskaan ”torppari”, vaan tukkiasioitsija ja työnjohtaja Kajaanin Puutavara Osakeyhtiöllä. Urho liittyi Kajaanin suojeluskuntaan jo lukiolaisena ja päätyi Kajaanin sissirykmentin 1. komppanian riveissä Kuopion, Varkauden, Mouhun ja Viipurin taisteluihin punaisia vastaan.

Kekkonen antaa teoksessaan Vuosisatani 1 mielikuvan, että tapahtumat veivät poikaa. Omat tappiot olivat katkeroittaneet 17-vuotiasta. Hän luettelee kaatuneiden nimiä ja haavoihinsa menehtyneitä.

Kekkosen katumus ehkä aitoa

Hänen kuvauksessaan omasta osuudestaan punaisten teloituksiin on vahva katumuksen leima, mikä voi hyvin olla myös jälkiviisauden tuomaa. Sillä hän pyrki tasoittamaan välejään vasemmistopuolueisiin ja pääsemään hovikelpoiseksi Kremliin. Molemmat onnistuivatkin.

Voittoisan valkoisen armeijan taistelija oli toukokuussa 1918 siihenastisen uransa huipulla. Kekkosen kirjan ja päiväkirjojen kuvaukset eivät osu yhteen. Ajoitus ja nimeltä mainitun jääkärin nimikin menee väärin. Näin Kekkonen kirjassaan sivulla 130:

”Kävelin kerran Haminan tyhjähköllä torilla, kun näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. Sotilaiden johtajana oli komppaniamme päällikkö, jääkäri Taskisen nimellä tunnettu mies, joka oli ollut Kajaanissa syksystä 1917 saakka vapaaehtoisten kouluttajana. Nähtyään minut Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin-kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn. Olin niin hermostunut, että en muista, oliko minulla kivääri vai ei. Mutta sen olen muistavinani, että en ampunut. Kai siinä mainittiin teloitettavien nimet, mutta missä kuolemantuomio oli langetettu, sitä ei kuulutettu.”

”Kun valmistelut olivat päättyneet, alkoi osuuteni. ’Poskelle, laukaise’, taisivat olla komentosanani.”

”Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni. Erikoista on ollut se, että milloin minulla on ollut vaikeuksia, epäonnea, vastoinkäymisiä ja mielipahaa, on mieleeni noussut voimakkaana tämä Haminan tapahtuma kuin painajainen. Voin ehkä jo tässä vaiheessa sanoa, että moneen minun yleisestä mielipiteestä joskus hyvinkin kauas vasemmalle päätyneeseen kannanottooni on ratkaisevassa määrin vaikuttanut tuo onneton päivä Haminassa.”

Kekkosen kuvaus ei yksinkertaisesti ole uskottava. Hän takuulla tunsi oman esimiehensä, joka oli syksyllä 1917 pielavetinen jääkäri Johan (Juho) Benjamin Jauhiainen. Tosin, Jauhiainen oli siirretty 15. huhtikuuta 1918 Pohjois-Savon rykmentin 1. pataljoonan konekiväärikomppanian päälliköksi.

Kekkonen ei ole sotilaana voinut sotatilan jatkuessa kuljeskella yksin yöllä Haminan torilla ja joutua sattumalta entisen esimiehen käskemänä johtamaan puolestaan teloitusta. Siihen tehtävään ei käsketty, vaan kutsuttiin. Innokkaita vapaaehtoisia riitti niissä, joilta olivat sankariteot jääneet tekemättä. Todennäköisesti johtajaksi Kekkosen valitsi juuri Kekkonen itse.

Päiväkirjoihinsa Kekkonen on kirjannut ammuttavat yhdeksän siviiliä paikallisiksi ”pääpunaisiksi”. Sellaisia ei enää yöllä 25-26. toukokuuta 1918 riittänyt, vaan siinä vaiheessa ammuttiin tavallisia työläisiä, ay-aktiiveja ja työväenyhdistyksen väkeä, naisiakin. Kekkosen mukaan homma meni lyhyen kaavan mukaan näin:

”Yöllä ammuttiin 9 pääpunaista ja minä olin johtamassa ryhmää, joka sen teki.”

Omatunto tuomitsi teloittajat

Totta tarinassa on kenties se, että huono omatunto jäi vaivaamaan. Teloitukset olivat laittomia. Ne olivat murhia. Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud pelasti teloittajat syytteeseen panolta kytkemällä punaisten ja valkoisten armahduksen samaan lakiin 7. joulukuuta 1918, jota vastaan SDP ei voinut siksi äänestää.

Kekkosen tavoin teloittajat pääsivät vähällä, mutta monien vastaavien teloittajien henkilötarinat kertovat, että omatunto alkoi vaivata uudestaan, kun elämän ehtoo alkoi häämöttää ja pelko joutumisesta sellaisen tuomarin eteen pelotti, missä maalliset armahdukset eivät päde. Jotkut vaikenivat, jotkut alkoholisoituivat, jotkut sekosivat, jotkut näkivät haamuja, jotkut tekivät itsemurhan ja jotkut samaistuivat uhreihinsa, kuten kävi Kekkoselle. Tuntuu uskottavalta, että hän ymmärsi hyvittävänsä omalla tavallaan tekosiaan varttuneena valtiomiehenä.

Se Kekkonen, jonka jälkipolvet muistavat, alkoi kasvaa vasta vähitellen omien yritysten ja erehdysten kautta.

Mutta tuolloin Kekkosen suurmiehen olemuksessa oli vielä monta numeroa kasvuvaraa. Kekkosen hurmahenkisyyttä osoitti, että hän johti ylioppilasporukkaa, joka tervasi purkukuntoon Uspenskin katedraalin kupeessa olleen Haminan rauhan muistokappelin. Sama porukka tervasi myös keisari Aleksanteri I:n rintakuvan yliopistolla. Kekkosen lisäksi mukana olivat tiettävästi Kaarlo Hillilä sekä Matti ja Tapani Virkkunen.

Varusmiespalvelus, kilpaurheilu, opiskelu, puoliso ja perheen perustaminen saivat Kekkosen ryhdistäytymään. Se Kekkonen, jonka jälkipolvet muistavat, alkoi kasvaa vasta vähitellen omien yritysten ja erehdysten kautta.

Uusi maailma, vanhat aatteet

Valkoisen armeijan veteraanit pääsivät jatkamaan koulunkäyntiä syksystä 1918 lukien kuin mitään ei olisitapahtunut. Vuosien 1917-1918 palvelua suojeluskunnassa ja valkoisessa armeijassa ei hyvitetty asevelvollisuusiässä oleville.

Kekkonen kirjoitti ylioppilaaksi Kajaanin Lyseosta vuonna 1919, mutta joutui sen jälkeen suorittamaan asevelvollisuutta Helsingin autopataljoonaan. Kekkonen kotiutui kersanttina, mikä osoitti menestystä.

Myöhemmin hän ei tohtinut ylentää itse itseään, koska hän ei pitänyt itseään sotasankarina. Hänen nuorempi veljensä Uuno Johannes (Jussi) Kekkonen puolestaan sokeutui toisessa maailmansodassa ja yleni majuriksi. Veljen kohtalo kosketti syvästi Urhoa.

Kekkonen muutti Helsinkiin vuonna 1921, opiskeli nopeasti ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1926.

Hän toimi aktiivisesti Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa. Hän oli myös Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 1927–1928. Kekkonen sai varatuomarin arvon vuonna 1928.

Lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina Kekkonen työskenteli Etsivässä Keskuspoliisissa etsivänä. Hän etsi ja sai satimeenkin rajan takaa solutettuja kommunisteja. Arvo Tuomisen mukaan Kekkonen oli vastustajiaan kohtaan asiallinen ja ammattitaitoinen.

Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen kanslistina työskennelleen Sylvi Uinon.

Kekkonen alkoi suunnitella omaa väitöskirjaansa salaisen poliisin toiminnasta. Hän kuitenkin joutui itse eroamaan Etsivästä Keskuspoliisista ehdotettuaan julkisesti, että se pitäisi lakkauttaa ja yhdistää rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi vuonna 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti siihen, että työsuhde purettiin vuonna 1932. Kekkonen väitteli lakitieteen tohtoriksi 1936. Hänen väitöskirjansa käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.

Kekkonen kirjoitti pakinoita AKS:n lehteen Suomen Heimoon. Vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Kekkonen kuitenkin erosi AKS:stä yhdessä monien muiden keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa vuonna 1932, kun AKS:n enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Hän jatkoi pakinointia Suomalaisuuden Liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa, jossa hän keskittyi ajamaan etenkin yliopiston suomalaistamista.

Kekkonen nousi kyvykkäänä nuorena myös kansallisen huipputason yleisurheilijaksi. Vuonna 1924 hän voitti vauhdittomien hyppyjen SM-kisoissa korkeushypyn ja kolmiloikan. Saman vuoden Kalevan kisoissa hän voitti korkeushypyn ja sijoittui toiseksi sivulajissaan 100 metrin juoksussa. Korkeushypyssä Kekkonen saavutti lisäksi kolme pronssia Kalevan kisoissa vuosina 1923, 1927 ja 1928. Hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan Suomen ennätys (972 cm). Kekkosen muita henkilökohtaisia ennätystuloksia olivat korkeushypyn 185 cm, kolmiloikan 14,06 metriä ja 100 metrin juoksun 11,0 sekuntia.

Oman urheilijanuransa jälkeen Kekkonen toimi Suomen Olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton (SUL) johdossa. Vuoden 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa Kekkonen toimi Suomen olympiajoukkueen johtajana.

IAAF:n puheenjohtajana ruotsalainen Sigfrid Edström sulki näiden kisojen aikana Paavo Nurmen kilpailusta ammattilaisväitteen vuoksi. Kekkonen taisteli sinnikkäästi ja jopa ärsytystä herättävän jääräpäisestikin Nurmen osallistumisen puolesta. Seurauksena oli, että Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelut keskeytyivät useiksi vuosiksi. Riita leimautui vahvasti Edströmin ja Kekkosen väliseksi kiistaksi.

Kekkosesta tuli Kekkonen

Urho Kekkosen aatteellisten juurien katsotaan olleen kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa. Oli luontevaa toimia myös Akateemisessa Karjala-Seurassa. Neuvostovastaisuus, ruotsin kielen vastustaminen, Itä-Karjalan yhdistäminen Suomeen ja Suur-Suomen luominen olivat hänelle vielä tuolloin tärkeitä.

Kekkonen vieraili Saksassa vuonna 1932 ja näki läheltä Adolf Hitlerin taistelun vallasta. Ilmeisesti nämä kokemukset vaikuttivat siihen, että hän liittyi seuraavana vuonna Maalaisliittoon ja julkaisi poliittisen pamflettinsa ”Demokratian itsepuolustus”. Hän varoitti äärioikeiston uhasta.

Kansanedustajana Kekkonen vastusti periaatteessa talvisodan rauhaa, mutta ei äänestänyt rauhaa vastaan – eikä sen puolesta. Hän ei äänestänyt eikä ollut edes eduskunnan istunnossa.

Juhani Suomen Myrrysmies -kirjan mukaan Kekkosta kosketti kipeästi oman maatilan pilkkominen elinkelvottomaksi talvisodan rauhassa.

Syksyllä 1938 Kekkoset olivat ostaneet Vahvialasta Etelä-Karjalasta Paarmakallio -nimisen maatilan. Urho Kekkosen tarkoitus ei ollut kyntää ja kylvää muuta kuin poliittista kannatusta. Maalaisliittolaisella poliitikolla oli oltava maatila. Mutta tilan metsät oli hakattu ja rakennukset olivat huonokuntoisia. Vielä ennen talvisotaa Kekkoset olivat aloittaneet rakennusten remontoimisen.

Moskovan rauhan alueluovutuksessa uusi raja halkoi tilan niin, että rakennukset ja suurin osa viljelyksistä jäivät Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle. Korvikkeeksi hankittiin Oulujärven etelärannalta heinäkuussa 1940 Hinan tila, joka jäi enimmäkseen Sylvin sekä poikien Tanelin ja Matin hoidettavaksi.

Kekkonen oli vielä suursodan alussa mukana päättämässä Maalaisliiton eduskuntaryhmässä, että valloitettu Itä-Karjala ja koko Kuolan niemimaa kuuluvat Suomeen. Sodan kuluessa Kekkosen käsitys menneisyydestä ja tulevaisuudesta kääntyi täysin päinvastaiseksi. Hänen sisältään kuoriutui rauhanoppositiolainen.

Kekkosesta oli lopulta tullut Kekkonen.

Jaa artikkeli