Vartiuksen raja-asemalle tullaan läpi Kainuun harvaan asuttujen seutujen. Luoteessa lähin taajama on noin 80 kilometrin ajomatkan päässä oleva Suomussalmi. Etelän suunnalla lähimpänä on Kuhmo. Sieltäkin on lähes 70 kilometrin ajo Vartiukseen.
Lännestä rajalle tuo kantatie 89. Osa siitä on ns. Kekkostietä, joita tehtiin 1950-luvulla Kainuuseen, silloisen pääministeri Urho Kekkosen vaalipiiriin. Sittemmin tietä käytettiin vilkkaasti vuosina 1977–1985, kun suomalaiset kävivät Neuvostoliitossa Kostamuksen kaupunkia rakentamassa. Nykyisin liikenne on vähäistä.
Sijaintinsa takia Vartiuksessa ja sen Venäjän puoleisessa vastineessa, Lytässä, on harvoin ruuhkaa. Vuonna 2019 tämän raja-aseman kautta kulki vain 225 000 autoa, kun Niirala-Värtsilän raja-aseman vastaava lukema oli yli kolminkertainen, noin 734 000 autoa.
Lytässä ajoneuvon kuljettaja menee sisälle raja-asemarakennukseen, jossa katsotaan ensin passi, viisumi sekä maahantulokortti, ja sitten omalla tiskillään ajoneuvon paperit. Värtsilässä nuo toimet tehdään ulkosalla omilla luukuillaan, sentään katoksen alla. Ajoneuvon tavaratilat tutkitaan molemmilla asemilla samalla tavoin, ja autoista on avattava myös konepelti ja ovet.
Nuori Kostamus
Kostamus (Костомукша, Kostomukša) on noin 35 kilometrin päässä rajalta. Kaupungin väkiluku on viimeisen kymmenen vuoden aikana hieman kasvanut, ja nyt se on noin 29 600.
Kaivoskaupungin elämänvoiman päävaltimoita ovat maantie- ja rautatieyhteydet länteen ja itään. Yleensä taajamat ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa vaihtelevien poliittisten ja taloudellisten suhdanteiden vaikuttaessa.
Sen sijaan Kostamus on vasta vähän yli 30-vuotias ja suurimmalta osin kerralla suunniteltu ja tehty kaupunki.
Rakennushankkeen poliittiset isät olivat Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin ja Suomen presidentti Urho Kekkonen. Kostamuksen kaupunki on kuin muistomerkki noille valtiomiehille. Herrat on ikuistettu kulttuuritalon pihalle komeaan näköispatsaaseen.
Kostamuksen rakenne kuvastaa 1960- ja 1970-luvun arkkitehtien ja päättäjien käsityksiä hyvästä kaupungista. Taajama ei näytä hassummalta, vaikka aika onkin jo jättänyt jälkensä vanhimpiin rakennuksiin. Keskusta on rakenteeltaan harkitun tuntuinen. Kerrostalojen väleihin on jätetty viheralueita, jopa metsäkaistaleita. Kävelyalueita on paljon.
Kostamuksen nykyaikaisin majoituspaikka lienee hotelli Nord, joka on vain puolen kilometrin päässä keskusaukiosta. Hotellin vastaanotossa saattaa saada palvelua suomeksi. Koska Nord on pääkatu Gornjakovin varrella, ovat hotellin eteen pysäköidyt ajoneuvot alttiina yöllisten kulkijoiden kiinnostukselle. Ainakin moottoripyörät, kuten sain kerran huomata löytäessäni ajokkini aamulla Nordin pysäköintialueelta kyljelleen kaadettuna.
Moottoripyörille suojaisempaa pysäköintiä saa majatalo Kotirannasta, joka sekin on kävelymatkan päässä keskustasta. Halvempaa majoitusta saa keskustasta noin viisi kilometriä olevasta Fregatista ja pari kilometriä keskustan pohjoispuolella olevasta Podkovasta.
Teitä turisteille
Tie 86K-6 rajalta Kostamukseen on asfaltoitu, mutta kestopäällysteessä voi olla reikiä, joiden väistely hidastaa matkan etenemistä. Joinakin vuosina reiät korjataan ripeästi, joskus ne säilyvät ja pahenevat pitkälle kesään asti.
Väylien rappio ei johdu aina rahan, vaan tekijöiden puutteesta. Esimerkiksi vuonna 2017 tieverkon kunnostukseen saadusta määrärahasta oli käytetty syyskuun alkuun mennessä vasta 14 prosenttia.
Vienan Karjalassa ei voi ajaa sellaisilla keskinopeuksilla kuin Suomessa. Niinpä seuraavassa kuvaamani runokylien kierroksen aikataulua ei kannata tehdä kovin tiukaksi.
Kostamuksesta alkava ja sinne päättyvä reitti on mitaltaan noin 380 kilometriä, ja siitä noin 300 kilometriä on sorapintaista tietä.
Venäjän sorateillä on suomalaisten keskuudessa huono maine. Neuvostoaikaan tehdyt soratiet olivat vielä kymmenisen vuotta sitten sellaisia, että niille uskalsi tavallisella henkilöautolla vain kuivimpaan kesäaikaan. Nykyisin tilanne on parempi.
Viime vuosina Kostamuksesta pohjoiseen vievä tie 86K-45 on kunnostettu perusteellisesti.
Heti Kostamuksen pohjoispuolella olevalle suurelle kaivosalueelle asti tie on leveää, tasaista asfalttiväylää.
Loput 46 kilometriä Vuokkiniemen kylään ajetaan leveää ja varsin tasaista, mutta kuivalla säällä pölyävää soratietä.
Vuokkiniemi, runoperinteen elävä keskus
Tämän vuoden elokuun ensimmäisenä päivänä 400 vuotta täyttänyt Vuokkiniemi (Вокнаволок, Voknavolok) on kalevalaisen runohistorian keruupaikoista tärkeimpiä.
Tässä noin 400 asukkaan kylässä useimmat puhuvat yhä vienankarjalaa, jota suomalainenkin ymmärtää.
Kylään tuovan pääraitin varrella tulee ensimmäisenä näkyviin kalmismua eli hautausmaa.
Värikkäiden tekokukkien paljoudesta ja ortodoksisista risteistä näkee, että ei olla Suomessa.
Kylään tultua näkyy komea kylätalo, jossa on muun muassa kutomo, puusepän verstas ja museo. Pääraitti, Perttusenkatu (ulitsa Perttunena) kaartuu itäpäästään harjulle, jossa on runonlaulaja Miihkali Perttusen (1815–1899) patsas. Harjun pohjoispuolella on muun muassa Ontsin talo (Ončintermä), jossa on etnografinen museo.
Kylän eteläosassa on muun muassa profeetta Iljan kirkko.
Vuokkiniemessä on pari majataloa, ja monet vierailijat käyttävät perhe- tai mökkimajoitusta. Näistä löytyy lisätietoa Vuokkiniemi-seuran kotisivulta www. vuokkiniemiseura.wordpress.com.
Vuonninen, entinen runokylä
Soratie 86K-45 Vuokkiniemestä pohjoiseen jatkuu noin kymmenen kilometrin matkan hyväkuntoisena Ponkalahteen (Поньгагуба, Pongaguba) asti.
Sen jälkeen on edessä noin 25 kilometriä pitkä kapea, mutkainen ja mäkinen osuus, joka paikoitellen antaa autenttisen tuntuman neuvostoajan teistä. Kyllä siitä henkilöautollakin selviää, mutta tarkkana on oltava ei pelkästään kuoppien takia vaan myös siksi, että vastaan voi tulla tien lähes koko leveydeltä täyttävä tukkirekka.
Lopulta päästään Vuonniseen (Войница, Vojnitša). Aikoinaan se oli Vienan suurimpia kyliä, jossa eli useita runonlaulajasukuja, mutta nykyisin Vuonisessa on asukkaita vain noin 20.
Vanha hautausmaakin on kasvanut hoitamattomana umpeen. Sinne on haudattu muun muassa runonlaulajat Vaassila Kieleväinen (1755–1840), Ontrei Malinen (1777–1855, joidenkin lähteiden mukaan 1781–1856) sekä hänen poikansa Jyrki Malinen (1806–1884).
Vuonnisen pohjoisosassa tullaan tielle 86K-3, joka on melko tasaiseksi kunnostettua, leveää soratietä. Kalevalaista nuoremmasta historiasta kiinnostuneille on tien varrella sotahistoriaan liittyvä nähtävyys, Kis-Kis-kukkulat. Se on merkitty kookkaalla opastaululla, mäen rinteeseen on pystytetty neuvostoajalta tuttu hopeanvärinen soturipatsas, ja mäen laella on tykki.
Kalevalan kaupunkikunnassa
Itään edelleen ajettaessa tullaan Kalevalaan (Калевала), joka oli vuoteen 1961 asti nimeltään Uhtua (Ухта, Uhta). Se on noin 3 800 asukkaan kaupunkikunta. Taajaman keskustassa on muun muassa pari hotellia, Etnokulttuurikeskus Kalevalatalo, posti, apteekki ja useita kauppoja.
Ollaan Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla.
Likopiä-nimisellä alueella on rannan suuntaisesti Väinämöisenkatu. Sen itäpäässä on yksi Kalevalan nähtävyyksistä, Lönnrotin männyksi kutsuttu kelo, jonka juurella Elias Lönnrotin kerrotaan kuunnelleen vuosina 1834–36 vanhoja runonlaulajia.
Kelo saattaa olla oikea, mutta sen paikka on muuttunut. 1950-luvulla myrsky kaatoi puun, josta saatiin noin kolmasosa pelastetuksi. Se pystytettiin lähelle Kalevalan keskustaa paikalle, jossa aiemmin oli Stalinin patsas.
Lönnrotin Kalevala-teoksesta on tehty täällä suuri asia. Se voi ihmetyttää meitä suomalaisia, joille on koulussa opetettu, että Kalevala on Suomen kulttuuriperintöä.
Suurin osa Lönnrotin kansanperinneaineistosta on kuitenkin saatu Vienan Karjalan kylistä, jotka eivät ole kuuluneet Suomeen.
Kylät kuin ulkomuseoita
Tien 86K-3 varrella, noin 40 kilometriä Kalevalasta itään on Haikola (Хайколя). Se oli saaressa ja kahden pikkujärven välisellä kannaksella sijainnut kylä, joka tyhjennettiin asukkaista 1960-luvulla päättäjien mielestä elinkelvottomana.
Yleensä noiden ”perspektiivittömien” kylien rakennukset purettiin, mutta Haikolassa on seitsemän alkuperäisenä säilynyttä taloa. Haikolasta oli kotoisin Karjalan kansankirjailijan arvonimen saanut Ortjo Stepanov (1920–1998). Hänen hautansa on Haikolan kalmistossa. Kylässä on asukkaita vain kesäisin.
Jos matka jatkuisi kauemmas itään, olisi mahdollista poiketa myös toisessa rakennuskannaltaan alkuperäisenä säilyneessä vanhassa kylässä. Paanajärvi (Панозеро, Panozero) on yhä ympärivuotisesti asuttu kylä Vienan Kemijoen etelärannalla, ja sinne pääsee päätien suunnasta vain lossilla.
Joulukuussa 2018 vanha, usein epäkunnossa ollut lossi särkyi lopullisesti. Uusi lautta luvattiin helmikuuksi 2019, mutta lehtitietojen mukaan ainakin vielä viime syyskuussa oli käytössä väliaikainen, käytetty lossi. Senkin liikkuminen on epävarmaa, koska vinssiä ei ole uusittu. Matkalaisen on toistaiseksi varmempaa pysytellä maantiellä.
Uusi Jyskyjärvi 1960-luvulta
Haikolan lähellä päätien varressa on noin 250 asukkaan Kepan kylä. Täältäkin voi löytää karjalan puhujia, ja kylän kaupasta voi ostaa syötävää ja juotavaa ennen runokyläkierroksen ehkä raskainta vaihetta, noin 160 kilometriä pitkää soratieosuutta.
Kolme kilometriä Kepan länsipuolelta lähtee kohti etelää soratie 86K-4. Ainakin kesällä 2018 tie oli monin paikoin niin pehmeän ja paksun sorakerroksen peitossa, että moottoripyörällä ajo oli vaikeaa. Välillä tie oli armottoman kuoppainen.
Vasta noin 60 kilometriä pitkän, hitaan ajon jälkeen tulin ensimmäiseen kylään.
Uusi Jyskyjärvi (Новое Юшкозеро, Novoje Juškozero) on noin 300 asukkaan asemakylä.
Rautatie sinne valmistui vuonna 1964. Rataa arveltiin tarvittavan puutavaran kuljetukseen sekä Kemijokeen suunnitellun vesivoimalan rakentamiseen. Voimala valmistui vuonna 1982, ja puutavaran kuljetuksessa autot osoittautuivat junia kätevämmiksi, joten rautatie kävi vähitellen tarpeettomaksi.
Kesään 2014 asti oli Uuden Jyskyjärven asemalle henkilöjunaliikennettä, mutta sen jälkeen rataa käytettiin vain tavaraliikenteeseen. Nykyisin rata näyttää käyttämättömältä ja Uuden Jyskyjärven asemarakennus hylätyltä.
Vanha Jyskyjärvi vuosisatojen takaa
Tširkkakemijoen suistossa noin seitsemän kilometrin päässä Uudelta Jyskyjärveltä on alkuperäinen Jyskyjärvi (Юшкозеро,Juškozero), noin 400 asukkaan kylä. Paikalla on asuttu satoja vuosia: aikakirjoissa on merkintöjä kylästä 1500-luvulta. Koulukin tänne perustettiin jo vuonna 1858.
Suomalaisia runoperinteen kerääjiä kävi täällä jo 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, myös Elias Lönnrot vuonna 1835. Kylän asukkaista yli puolet puhuu yhä vienankarjalan kieltä.
Jyskyjärven talot ovat karjalaiseen tapaan joentörmällä poikittain, päädyt jokea ja joen linjaa seuraavaa tietä kohti.
Kylässä on muun muassa kirjasto, postitoimisto, kulttuuritalo, kauppoja sekä tsasounan lisäksi myös luterilainen kirkko.
Vuokkiniemestä tuttuun tapaan täälläkin on matkailijan turvauduttava perhe tai vierastalomajoitukseen, sillä hotellia ei pienessä kylässä ole.
Kävin yhdellä kolmesta joen ylittävästä riippusillasta. Kyseistä siltaa pääsee Tširkkakemijoen valtaväylän itäpuolella olevaan saareen, jonne lääkäri Aleksandra Dobrinina istutti 1930-luvulla monenlaisia kasveja. Häneltä on peräisin kyläläisten tapa istuttaa tonteilleen koristepuita.
Tširkkakemijoen vartta etelään
Jyskyjärvi on kierroksemme runokylistä viimeinen, mutta loppumatkan aluksi luodaan katse vielä Tširkkakemijokeen, joka virtaa kylän läpi. Joen viimeiset kymmenen kilometriä ovat erikoista suistoa: virta on aikojen kuluessa kuljettanut jokilaaksoon runsaasti maa-ainesta ja muodostanut siihen silmukkamaisia mutkia, meandereita.
Niistä on aina uuden oikoreitin auetessa jäänyt umpiperäisiä haaroja ja joesta erillisiä, kapeita lampia.
Noin 20 kilometriä Jyskyjärven kylästä etelään on Vienan historiallisia karjalaiskyliä paljon nuorempi taajama, Borovoi (Боровoй). Se sijaitsee Tširkkakemijoen länsipuolella keskellä laajoja metsiä ja soita.
Borovoi sai alkunsa vuonna 1959 metsäteollisuuden tarpeisiin perustetusta kylästä. Se kasvoi neuvostoaikana niin, että siellä oli 1980-luvun lopulla yli 3 000 asukasta. Kylän nykyinen asukasluku on noin 1 400, mutta täällä näkyy yhä Neuvostoliiton asutuspolitiikka: asukkaista lähes viidennes on kotoisin kaukaa Valko-Venäjältä ja Ukrainasta, jotka kuuluivat kylän alkuhistorian aikana Neuvostoliittoon.
Karjalaisia on vajaa viidennes Borovoin asukasmäärästä. Vanhan ruokakaupan lähellä yksi heistä, pakettiautoa ajava mies jututti minua lähes virheettömällä suomella.
Mies kertoi tyttärensä asuneen Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Monilla Vienan Karjalan asukkailla on kiinteät yhteydet Suomeen.
Risteilin kylällä, jossa talot ovat väljästi leveiden sorapintaisten katujen varsilla. Kylässä on lastentarha, suuri koulurakennus, kulttuuritalo ja urheilukeskus, ortodoksinen kirkko, kirjasto museoineen, piirisairaala, posti ja pankki.
Parannuksia tiestöön ja raja-asemille
Polttoainemyymäläkin Borovoissa on. Menoveden ostaminen saattaa olla tarpeen, sillä matkaa Kostamukseen on lähes sata kilometriä, ja 77 kilometriä siitä on pehmeää, pöllyävää soratietä läpi asumattomien metsien.
Borovoin soratien päästä Kostamukseen tuova 19 kilometrin osuus seudun päätiestä 86K-6 oli kesällä 2018 hyvässä kunnossa. Ehkä se nykyisin on vielä parempi, tai ainakin sellaiseksi se on tulossa. Karjalan tasavallassa on meneillään teiden parannusprojekti, jota kutsutaan peräti kansalliseksi hankkeeksi.
Vuoden 2020 aikana peruskorjataan 119 kilometriä tasavallan teitä, ja aikanaan myös tiet 86K-6 ja 86K-3 laitetaan koko mitaltaan hyvään kuntoon. Hankkeeseen kuuluu myös Vartius-Lyttä-raja-aseman modernisointi.
Venäjän ulkoministeriön viime huhtikuussa antaman lupauksen mukaan ensi vuodesta alkaen ulkomaiden kansalaiset voivat hakea e-viisumin, joka on voimassa koko Venäjällä. Ehkä myös Karjalan tasavallan ja Suomen välisillä raja-asemilla saadaan e-viisumi käyttöön.
Jos lupaukset toteutuvat, on suomalaisturistinkin helppo ajaa Pietari-Murmanskvaltatielle asti ja tehdä Vienan Karjalan kierroksesta pitkä versio, johon sisältyvät Vienanmeren rannikon kiinnostavat kaupungit Kemi ja Belomorsk.
Teksti ja Kuvat: Veijo Saano